Musiikin historian näkökulmasta vastaus otsikon kysymykseen on helppo: silloin Beethoven järjesti ensimmäisen suuren julkisen konserttinsa, jossa mm. kantaesitettiin hänen ensimmäinen sinfoniansa. 29-vuotias säveltäjä oli niin sanotusti lyönyt itsensä läpi Wienissä, ja hänen maineensa oli alkanut levitä eri puolille Eurooppaa. Paikalla oli todennäköisesti arvovaltainen yleisö, luultavasti keisarinna Maria Teresasta lähtien. Konsertin järjestelyprosessi oli alkanut vasta maaliskuun puolivälin jälkeen, ja näin nopea aikataulu viittaa historioitsija Daniel Heartzin mukaan korkean tason suosittelijoihin.
Konsertin mainoslehtinen on säilynyt. Se ansaitsee tulla kokonaisuudessaan käännetyksi, jotenkin tähän tapaan:
Pelkän musiikin kesto on ainakin kaksi ja puoli tuntia! Konsertin rakennekin poikkeaa nykypäivän standardeista, siinä on vuorotellen suuri- ja pienimuotoisia teoksia, näköjään melko mielivaltaisesti koottuna. Lähempi tarkastelu osoittaa kuitenkin selvän suunnitelman, jolla Beethoven tähtäsi asemansa vakiinnuttamiseen Mozartin ja Haydnin veroisena säveltäjänä.
Tätä päämäärää palveli jo konsertin alkunumero. Ei ole tiedossa, mikä ”edesmenneen kapellimestari” Mozartin sinfonia konsertissa esitettiin. (Sivumennen sanottuna: tässä vaiheessa Mozartin kuolemasta oli kulunut jo yli kahdeksan vuotta ja viittauksen hänen kuolemaansa sekä melko merkityksettömään hovivirkaansa voi säveltäjän elämän ankeiden loppuvaiheiden näkökulmasta tulkita wieniläisen yläluokan yritykseksi peitellä huonoa omaatuntoaan.) Kirjallisuudesta löytyy useita ehdokkaita konsertin Mozart-numeroksi. Vahvoilla näyttävät olevan Es-duuri-sinfonia nro 39, D-duuri-sinfonia nro 38 (Prahalainen) ns. Haffner-sinfonia nro 35 ja C-duuri-sinfonia nro 41 (hiljattain KPKO:n konsertissa kuultu Jupiter-sinfonia). Joka tapauksessa Beethoven selvästi halusi konsertin lopussa esitetyn oman uutuutensa vertautuvan Mozartin ”suureen sinfoniaan”. Mielenkiintoista on, että Beethoven valitsi mieluummin Mozartin kuin Haydnin sinfonian omansa pariksi. Ehkä hän halusi säveltäjänä vertautua mieluummin legendaan (johon häntä oli nuorena lahjakkuutena jo usein verrattu) kuin vielä aktiivisesti säveltävään entiseen opettajaansa, jonka ansiot ja esikuvallisuus sinfoniamusiikin alalla nauttivat suurta kansainvälistä arvostusta.
Ohjelmassa oli kuitenkin Haydnin musiikkia, aarioita oratoriosta Luominen. Tällä Beethoven lienee halunnut osoittaa kunnioitusta opettajalleen. Sitäpaitsi edellisenä vuonna julkisen kantaesityksensä saanut oratorio oli saavuttanut suuren menestyksen ja valinta on luultavasti houkutellut lisää yleisöä paikalle. Konsertin laulajat, isä ja tytär Saal olivat suosittuja nimiä 1700—1800-lukujen vaihteen Wienissä. Isä Ignaz (s. 1761) lauloi Haydnin oratorioiden Luominen ja Vuodenajat kantaesityksissä samoin kuin Beethovenin Fidelio-oopperassa vuonna 1814. Tytär Therese (s. 1782) esiintyi Burgtheaterissa ensimmäisen kerran jo 11-vuotiaana ja lauloi isänsä kanssa Haydnin oratorioiden kantaesityksissä. Oratorion Luominen ensimmäisen julkisen esityksen arvostelussa vuonna 1799 ylistettiin erityisesti tuolloin vielä 17-vuotiaan neiti Saalin laulun valmiutta, täsmällisyyttä ja puhtautta.
Sinfonian tavoin julkisen kantaesityksensä saanut Septetto lienee ollut tietoinen kevennys pitkän konsertin keskellä. Se on viihdyttävä, kepeä sävellys, joka on omistettu keisarinna Maria Teresalle – häntä ei pidä sekoittaa melkein saman nimiseen isoäitiinsä, joka oli mm. giljotiiniin päätyneen Ranskan kuningattaren Marie Antoinetten äiti, ja myös Maria Teresan puolison, keisari Frans I:n isoäiti. Hallitsijapari oli siis keskenään serkukset. Septeton esittäjistöstä kannattaa erityisesti nostaa esiin viulisti Ignaz Schuppanzigh, säveltäjän elinikäinen ystävä.
Beethoven esiintyi konsertissa pianistina kahdessa yhteydessä, oman konserttonsa solistina ja improvisoijana. Hän oli luonut maineensa ennen kaikkea pianovirtuoosina, joten nämä ohjelmanumerot lienevät olleet itsestään selviä valintoja. Erityisen kutkuttavalta tuntuu ajatus Beethovenista ”fantisoimassa” eli improvisoimassa: olisipa siitä säilynyt edes jokin aikalaiskuvaus! Ainoassa konsertista säilyneessä kritiikissä Allgemeine musikalische Zeitung –lehdessä kirjoitetaan vain hänen ”fantisoineen mestarillisesti”.
Konsertti päättyi siis Beethovenin ensimmäiseen sinfoniaan, jota on kutsuttu ”1700-luvun joutsenlauluksi”. Teos on omistettu paroni Gottfried van Swietenille, joka oli varsinainen vanhan musiikin harmaa eminenssi 1700-luvun lopun Wienissä. Hän esitteli Mozartille Bachin ja Händelin musiikkia (KPKO:n kauden avauskonsertissa kuultu Adagio ja Fuuga lienee syntynyt tämän kontaktin seurauksena), tilasi Carl Philipp Emanuel Bachilta kuuden jousisinfonian kokonaisuuden (joiden levytyksestä Sakari Oramon johtama KPKO sai taannoin klassisen musiikin Emman); kirjoittipa hän jo mainitun Luomis-oratorion libretonkin.
Minkälaisen vastaanoton konsertti sai? Ainoa lähde on Allgemeine musikalische Zeitung –lehden arvostelu:
– – – tämä oli yksi kiinnostavimpia Akatemioita pitkiin aikoihin. Hän soitti oman uuden konserttonsa, jossa sisälsi monia kauniita asioita, erityisesti kahdessa ensimmäisessä osassa. Sitten esitettiin hänen säveltämänsä septetto. Se on kirjoitettu oikein hyvällä maulla ja tunteella. Sitten hän improvisoi mestarillisesti, ja lopuksi esitettiin hänen säveltämänsä sinfonia, josta paljastui paljon taitoa, uutuuksia ja ideoiden runsautta. Vain puhaltimien käyttö oli liian runsasta, niin että teos kuulosti enemmän puhallinyhtyeelle kuin orkesterille sävelletyltä.
Italialaisen Oopperan orkesteri menestyi huonosti. Sen johtajasta oli ollut kiistoja. Beethoven uskoi oikeutetusti, että herra Contia paremmin orkesterin voisi uskoa herra Wranitzkyn johtoon. Muusikot eivät halunneet soittaa hänen johdollaan. Aiemmin kuvatut orkesterin puutteet [näitä olivat hyvän tahdon ja yhtenäisyyden puute, jäsenten puutteellinen rakkaus taidetta kohtaan, usein toistuva huono yhteissoitto] olivat näin ollen vielä ilmeisempiä, varsinkin koska herra Beethovenin sävellykset ovat vaikeita soitettavia. Säestyksissä orkesteri ei nähnyt vaivaa ottaakseen solistin huomioon. Esimerkiksi solistin tunnevaihteluiden seuraamisesta ei säestyksessä ollut pienintäkään jälkeä. Sinfonian hitaassa osassa orkesteri oli niin ylimielinen, ettei edes seurannut lyöntiä, niin että oli mahdotonta saada mitään ryhtiä soittoon, erityisesti puupuhaltimiin. – – –
”Kuulosti enemmän puhallinyhtyeelle kuin [sinfonia]orkesterille sävelletyltä”: ajan esittämisstandardien mukaisesti puhallinmusiikki kuului ulkoilmaan tai mahdollisesti viihdyttämään aterioita ja muita pienimuotoisia tilaisuuksia: konserttisalien orkestereissa puhaltimet olivat perinteisesti olleet vähemmän tärkeitä. Beethovenin mestarillinen orkestrointi ei selvästikään ole miellyttänyt kriitikkoa, varsinkin kun esityksessäkin näyttää olleen melkoisia puutteita.
Seuraavassa postauksessani kerron, miten Beethoven päätyi Bonnista Wieniin, provinssihovin lahjakkuudesta keisarillisen metropolin uudeksi tähdeksi. Sen jälkeen palaan huhtikuiseen iltaan Wienissä ja kerron tarkemmin, miksi Beethovenin ensimmäistä sinfonia on sanottu ”1700-luvun joutsenlauluksi” (Donald Tovey), ja mikä hänen siinä mahdollisesti osoitti arvostelijan mielestä ”taitoa, uutuuksia ja ideoiden runsautta”.
Beethoven 2018—2020 