Edellisessä postauksessani vietettiin huhtikuista iltaa Wienissä. Beethovenin sävellyskonsertti näyttää olleen menestys, huolimatta konsertissa esiintyneen Italialaisen oopperan orkesterin soiton tasoon kohdistuneesta kritiikistä. Beethoven oli ilmeisen suosittu Wienissä. Hänestä julkaistiin seuraavana vuonna kuva, jota myytiin kaupungin liikkeissä.
Tässä viimeisen päälle muodinmukaisessa nuorukaisessa ei näy jälkeäkään siitä huolimattomuudesta, jopa rähjäisyydestä, joka sittemmin oli usean lähteen mukaan vanhenevan Beethovenin tuntomerkki. Kyseessä lienee sama kuva, jonka Leipizigissa ilmestynyt julkaisu, tyylikkäältä nimeltään Zeitung für die elegante Welt mainitsi pikkujutussaan ”Säveltaiteilijoiden muotokuvia” vuonna 1802. Siinä kerrotaan, että Leipzigin Bureau de Musique’ssa on myytävänä kolmen säveltäjän ”hyvin onnistuneita muotokuvia”. Kuuluisan Pleyelin ja musiikkikustantajanakin toimineen Hoffmeisterin kuvat sai omakseen 16:lla groschenilla, vielä melko tuntemattoman Beethovenin muotokuva maksoi vain 8 groschenia. Kansainvälinen maine oli siis vasta muodostumassa.
Miten Beethoven oli saavuttanut asemansa Wienin kiinnostavimpana nuorena muusikkona? Mitä Beethovenista ajateltiin ennen tuota huhtikuista iltaa? Katsotaanpa!
Wieniläisessä musiikkilehdessä nimeltä Allgemeine musikalische Zeitung vertailtiin 15. toukokuuta 1799 ajan merkittävimpiä nais- ja miespianisteja. Jälkimmäisistä nostettiin esiin kaksi:
Kun nyt olemme suoneet naisille etuoikeuden, kuten sopivaa onkin, kääntäkäämme huomiomme miehiin. Heistä Beethoven ja Wölffl aiheuttavat eniten kohua. Mielipiteet jakaantuvat siinä, kumpi olisi asetettava etusijalle. Kuitenkin näyttää siltä, että enemmistö kallistuu jälkimmäisen puoleen. Luonnehdin tässä molempien ominaisuuksia ottamatta kantaa heidän paremmuuteensa. Beethovenin soitto on äärimmäisen loistokasta mutta vähemmän hienostunutta, ja toisinaan se ylittää vaikeaselkoisuuden rajan. Hän on parhaimmillaan improvisoinnissa. On todella poikkeuksellista, millä helppoudella ja varmuudella ideat seuraavat toisiaan. Beethoven ei vain muuntele melodian kuvioita – – – vaan todella esittää [uusia ideoita]. Mozartin (joka minulle on edelleen ylittämätön) kuoleman jälkeen, kenenkään muun kuin Beethovenin soitto ei ole tarjonnut minulle tällaista nautintoa.
Tämän jälkeen artikkelin kirjoittaja alkaa käsitellä Joseph Wölfl –nimistä pianistia (1773—1812). Hänet on pelastanut täydelliseltä musiikinhistorialliselta unohdukselta se, että Beethoven haastoi hänet pianistiseen kaksintaisteluun kreivi Wetzlarin residenssissä yllä siteeratun artikkelin ilmestymisvuonna. Nykypäivän näkökulmasta on huvittavaa, että artikkelin kirjoittaja ylistää Wölfliä Beethovenia paremmasta musiikillisesta peruskoulutuksesta ja siitä, että hänen säveltäjäntaitonsa ovat Beethoveniin verrattuna ”kunnioitusta herättävät”.
Vielä vuosi ennen ensimmäisen sinfonian kantaesitystä Beethovenin julkikuva näyttää siis olleen esiintyvä pianotaiteilija, ei säveltäjä. Mozartkin oli tunnettu 1780-luvun Wienissä aluksi ennen kaikkea pianistina, luultavasti kaupungin parhaana alallaan. Hän järjesti omia konsertteja ja johdatti aatelisneitoja pianonsoiton salaisuuksiin. Mozartin kuoltua joulukuussa 1791 Wienissä oli tilaa uudelle pianistitähdelle, ja tähän saumaan osui Beethovenin saapuminen kaupunkiin vajaata vuotta myöhemmin.
Kyse on kylläkin myös historiallisen perspektiivin aiheuttamasta vääristymästä: nykypäivän klassisessa musiikissa tavallista jakoa esiintyviin ja luoviin taiteilijoihin ei tuolloin vielä ollut, taitavan muusikon peruskoulutukseen ja ammattiprofiiliin kuuluivat sekä esiintyminen että säveltäminen. Itse asiassa tässä(kin) ilmiössä Beethoven oli muutoksentekijän asemassa: hän toimi suuren osan urastaan ”vapaana säveltäjänä” ja vetäytyi kuuroutensa vuoksi konserttilavoilta.
Julkaisu nimeltä ”Wienin ja Prahan säveltaiteen vuosikirja” vuodelta 1796 kirjoitti nykysilmin luettuna hieman koukeroiseen tyyliin:
Bethofen on musiikkinero, joka on asunut Wienissä viimeiset kaksi vuotta [todellisuudessa neljä vuotta]. Häntä ihaillaan kaikkialla soittonsa nopeuden ansiosta ja siitä, että hän esittää suurimmat vaikeudet mitä helpoimmin. Hän on jo jonkin aikaa näyttänyt tavanomaista enemmän pyrkivän taiteen sisimmän pyhäkköön, jolle on luonteenomaista täsmällisyys, tunne ja maku, ja tätä kautta hän on kasvattanut mainettaan huomattavasti. Vakuuttava todiste hänen taidetta kohtaan tuntemastaan rakkaudesta on, että hän on asettanut itsensä Haydnin oppilaaksi voidakseen vihkiytyä säveltämisen pyhiin salaisuuksiin. Haydnin ollessa poissa [säveltäjän toinen Lontoon vierailu 1794—1795] tämä suuri mestari on siirtänyt opetusvastuun suurelle Albrechtsbergerille. Mitä voikaan seurata siitä, että tällainen suurenmoinen nero saa opetusta erinomaisilta mestareilta? Hän on jo säveltänyt useita kauniita sonaatteja, joista viimeisimmät ovat erityisen ansioituneita.
”Suuri Albrechtsberger” (Johann Georg Albrechtsberger, 1736—1809) tunnetaan nykyään lähinnä sen ansiosta, että hän opetti Beethovenille kontrapunktia. Beethoven todennäköisesti hakeutui hänen oppiinsa, koska koki Haydnin opetuksen liian suuripiirteiseksi. Jo ennen tätä hän oli todennäköisesti salaa palkannut toisen opettajan, Johann Schenkin, tarkistamaan Haydnilta saamiaan kontrapunktitehtäviä. Lievä epäluottamus Haydnin ja Beethovenin välillä näyttää olleen molemminpuolista. Haydnin otettua yhteyttä vaaliruhtinas Maximilian Franziin, Beethovenin työnantajaan Bonnissa (hän oli tullut Wieniin opintomatkalle, katkaisematta työsuhdettaan), ilmeni, että Beethoven oli esitellyt Haydnille vanhoja teoksiaan uusina aikaansaannoksina ja antanut ymmärtää taloudellisen tilanteensa olevan todellista heikompi. Tähän ”barbaariseen” käytökseen ehkä viittaa Haydnin Beethovenista joskus käyttämä lempinimi ”suurmoguli”.
Vaikka Beethoven oli Wienin-vuosiensa alussa ensisijaisesti pianisti (ja sävellyksenopiskelija), hänen todelliset tavoitteensa näyttävät olleen jo tuolloin säveltämisessä. Beethovenin teoksia julkaistiin vuodesta 1795 alkaen säännöllisesti. Hän ei säveltänyt vain omalle soittimelleen, vaan teki myös kamarimusiikkia. Erityisesti kuusi jousikvartettoa opus 18 valmistivat tietä tulevalle sinfonikon uralle. Tukea uralleen hän sai ystäviltään musiikkialalla, kuten kustantaja Nikolaus Simrockilta, mutta erityisesti monilta mesenaateiltaan: heistä kirjoitan myöhemmin aivan oman postauksen.
Samaan tahtiin julkaistujen teosten kanssa syntyi Beethovenin maine omaperäisenä, jopa nerokkaana, mutta vaikeasti ymmärrettävänä säveltäjänä. Jo mainittu Zeitung für die elegante Welt kuvasi vuonna 1803 hänen uusia pianosonaattejaan originelleiksi, vähän liian pitkiksi ja omituisiksi. Tähänkin aiheeseen palaan varmasti myöhemmin.
Beethoveniin kiinnitettiin jo varhain suuria toiveita. Jo 2 maaliskuuta 1783 kirjoitettiin Hampurissa ilmestyneessä Magazin der Musik –lehdessä (kirjoittaja oli todennäköisesti Beethovenin tuolloinen opettaja Christian Gottlob Neefe):
Tämä nuori nero ansaitsee tukea, jotta hän voisi tehdä [esiintymis/opinto]matkoja. Hänestä tulee varmasti toinen Wolfgang Amadeus Mozart, jos hänen kehityksensä jatkuu niin kuin se on alkanut.
Lieviä paineita vähän toisella kymmenellään olevalle pojalle!
Mozart-vertaus seurasi Beethovenia pitkään. Vuonna 1792 säveltäjän ystävä ja suosija kreivi Ferdinand Ernst Gabriel von Waldstein (jolle hän myöhemmin omisti yhden suurimmista pianosonaateistaan) kirjoitti Beethovenille juuri ennen tämän lähtöä:
Rakas Beethoven! Olet lähdössä Wieniin toteuttamaan pitkäaikaisen haaveesi. Mozartin Nerotar valittaa ja itkee suojattinsa kuolemaa. Hän löysi väliaikaisen suojapaikan muttei asuinsijaa uupumattomassa Haydnissa, jonka kautta hän toivoo voivansa muodostaa uuden liiton. Uutteran työn kautta otat vielä vastaan Mozartin sielun Haydnin käsistä”.
Lopuksi paljastus säveltäjän nuoruudesta. Beethoven ei ollut vain menestyvä pianovirtuoosi: Bonnin vuosinaan hän soitti ammatillisesti myös alttoviulua! Bonnin hovi seurasi tarkkaan musiikkimaailman tapahtumia ja sen orkesterissa oli paljon ansioituneita muusikoita. Vaaliruhtinas, musiikkia rakastava Maximilian Franz oli keisarinna Maria Teresian poika ja kuului siis Itävallan hallitsijasukuun. Bonnissa Beethoven tutustui ensin yleisön jäsenenä ja sitten myös pulttimuusikon näkökulmasta moniin merkkiteoksiin, kuten Mozartin oopperoihin ja nykyään vähemmän tunnettujen ajan muotisäveltäjien musiikkiin. Näihin kuului yksi aikansa arvostetuista italialaisista oopperasäveltäjistä, Antonio Sacchini. Hänen musiikkiaan soitettiin 1770—1780-luvuilla todennäköisesti myös Kokkolassa, sillä Anders Chydeniuksen nuottikirjastossa oli kokoelma Sacchinin jousikvartettoja.
Beethoven toimi hovimuusikkona 13-vuotiaasta lähtien, aluksi urkurina, sitten myös orkesterissa. Hän siis kävi elämänsä aikana henkilökohtaisesti läpi säveltäjän sosiaalisen statuksen muutoksen hovin palveluskunnan vähäpätöisestä jäsenestä vapaaksi taiteilijaksi, luovaksi neroksi, jota hallitsijatkin kumartavat. Otavan Suuri musiikkikirja vuodelta 1957 siteeraa Beethovenin kirjettä Bettina von Arnimille elokuulta 1812. Säveltäjä oli kävelyretkellä Teplitzin kylpyläkaupungissa toisen merkkimiehen, runoilija Johann Wolfgang von Goethen kanssa, johon hän oli juuri tutustunut:
Kuninkaat ja prinssit voivat kyllä nimittää professoreita ja valtioneuvoksia, he voivat kyllä jaella arvonimiä ja kunniamerkkejä, mutta suuria miehiä he eivät voi tehdä, eivät liioin hengen jättiläisiä, jotka kohoavat massan yläpuolelle.
Tänään meitä vastaan tuli kotimatkalla koko keisarillinen perhe. Näimme heidät jo kaukaa. Goethe päästi käsivarteni siirtyäkseen tien sivuun. Hän ei kuullut sanaakaan siitä, mitä sanoin, ja minun oli mahdoton saada häntä astumaan askeltakaan edemmäksi. Minä kiskaisin hatun silmilleni, napitin takkini leukaan asti ja kävelin käsivarret ristissä rinnalla suoraan laajan kansanjoukon läpi. Prinssit ja muut hoviväki seisoivat rivissä tien molemmilla puolilla. Keisarinna tervehti minua ensimmäisenä, ja sitten arkkiherttua Rudolf nosti minulle hattuaan. Koko seurue huomasi minut. Minä nautin nähdessäni kulkueen ohittavan Goethen, joka seisoi tien sivussa hattu kourassa nöyrästi kumartaen.
Hengen jättiläisen ylemmyydentuntoista uhmaa vai suurmogulin barbaarinen ”Ei väistytä” -leikki? Totuus on tässäkin lukijan silmissä, muita kuvauksia tapauksesta ei ole säilynyt.
Pian ilmestyvässä seuraavassa postauksessani kirjoitan Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterin Beethoven-sarjan ensi perjantaina (28.9.) avaavasta ensimmäisestä sinfoniasta ja ehkä myös hieman konsertin alkunumerosta, Coriolanus-alkusoitosta.
Beethoven 2018—2020 