Edellisissä postauksissani syys- lokakuun vaihteessa jätimme nuoren Beethovenin kansainvälisen säveltäjämaineensa kynnykselle, ensimmäisen sävellyskonserttinsa tunnelmiin. Tästä alkaa matka kohti toista ja kolmatta sinfoniaa, KPKO:n konserteissa 1.12.2018 ja 8.2.2019.
Ensin pari pientä sivuaskelta ennen kronologian jatkumista. Tämänpäiväisen kirjoituksen alkuperäisenä tarkoituksena oli valottaa Beethovenin säveltäjämaineen syntyvaiheita ja hänen musiikkinsa rantautumista Suomeen. Juutuin kuitenkin alempana olevaan tarinaan; ehkä sen kuitenkin voi lukea noihin teemoihin liittyvänä pohjustuksena, luultavasti palaan niihin myöhemmin. Seuraavassa postauksessani tehdään aikamatka vanhan Beethovenin viimeisiin jousikvartettoihin, aikaan yhdeksännen sinfonian jälkeen, vaikuttimena tietenkin KPKO:n ensi viikolla Lorenza Borranin johdolla esittämä cis-molli-jousikvartetto opus 131 (Hämeenlinnassa 15.11., Kokkolassa 16.11.2018).
Todennäköisesti ensimmäinen maininta Beethovenista Suomen lehdistössä on Åbo Tidningenin etusivulla 19.9.1801. Artikkeli on otsikoitu ”Om Musikens verkan på Spindlar” ja se alkaa otsikon sanoilla: ”Kuuluisa Beethoven”. Tarinan todennettavissa olevat yksityiskohdat näyttävät käsittelevän faktoja hyvin joustavasti, mutta ne eivät olekaan kertomuksen ytimessä:
Kuuluisa Beethoven, jonka hänen vanhempansa kasvattivat muusikoksi, sai jo kahdeksanvuotiaana kaikki kuulijat ihailun valtaan viulistisilla valmiuksillaan. Hän harjoitteli tavallisimman yksinäisyydessä pienessä ullakkokamarissa, muttei kuitenkaan ollut aivan yksin, sillä samassa huoneessa asusti epätavallisen suuri hämähäkki. Niin pian kuin poika aloitti viulunsoiton, jätti hämähäkki verkkonsa ja tuli lähemmäksi. Vähitellen virtuoosi ja hänen kuulijansa tulivat niin hyviksi ystäviksi, että viimeksi mainittu tuli nurkastaan ensin nuottitelineelle, nuottitelineeltä pojan ylle ja lopulta jousta ohjaavan käden päälle. Tämä kiinnostus edesauttoi ei niinkään vähäisessä määrin hänen ahkeruuttaan ja paransi hänen edistymistään.
Eräänä päivänä pojan luonaan vieraili hänen tätinsä erään tuntemattoman kanssa. He halusivat olla hänen lahjakkuutensa todistajina. Poika alkoi soittaa, ja hämähäkki ilmaantui tavalliseen tapaansa: mutta onnettomuudeksi täti huomasi sen, ryntäsi ylös, löi hämähäkin lattialle ja talloi sen heti kuoliaaksi. Beethoven pyörtyi säikähdyksen ja surun valtaamana.
Musiikin vaikutus hämähäkkeihin ei välttämättä ole ensimmäinen asia, joka nykyään yhdistettäisiin Beethoveniin. Mielenkiintoista on, että Åbo Tidningenin toimittaja näyttää olettavan tuolloin 30-vuotiaan säveltäjän olevan lukijoilleen tuttu, ”kuuluisa Beethoven”, ei esimerkiksi ”eräs itävaltalainen säveltäjä”. Vaikka sanavalinta on peräisin jutun kirjoittajan lähteestä, se osoittaa, että Beethovenin maine kulki hänen sävellystensä edellä. Turun Soitannollisen Seuran – ja todennäköisesti koko Suomen – ensimmäinen Beethoven-esitys tapahtui vasta vuonna 1808. Kyseessä oli kamarimusiikkiteos, jokin varhaisista pianotrioista. Edes Tukholmassa ei Patrik Vredbladin teoksen Konsertlivet i Stockholm under 1700-talet mukaan esitetty vielä 1700-luvulla Beethovenin musiikkia.
Hupaisa anekdootti kuuluisan säveltäjäneron lapsuudesta on elänyt eri julkaisuissa tähän päivään saakka, vaikka tuskinpa siihen koskaan on suhtauduttu historiallisena totuutena. Se kulkeutui myös wieniläisen Allgemeine Musikalische Zeitungin kesäkuun 1800 numeroon ja myöhemmin myös säveltäjän omiin korviin tämän avustajan Anton Schindlerin kertomana. Vaikka Schindler on epäluotettava lähde, joka tuhosi jopa 2/3 kuuron Beethovenin keskustelukirjoista, tämä Alexander Thayerin Beethoven-elämäkerrassaan (1865) välittämä kommentti pitää ehkä paikkaansa:
Suuri Ludwig ei muistanut tuollaista tapausta, niin paljon kuin kertomus häntä huvittikin. Päinvastoin hän sanoi, että paljon todennäköisemmin kaikki olisivat paenneet kun hän raapi viuluaan, mukaanlukien kärpäset ja hämähäkit.
Lähteissä (ja myös Åbo Tidningenin jutussa) anekdootti mainitaan julkaistun ensimmäistä kertaa 1790-luvulla ranskalaisen Denis Bernard Quatremère-Disjonvalin hämähäkkejä käsittelevässä kirjassa, joka käännettiin saksaksi vuonna 1798 kunnioitusta herättävällä nimellä Araneologie oder Naturgeschichte der Spinnen nach den neuesten bis jezt unbekannten Entdeckungen. Aihe alkoi kiinnostaa, ja Internetin ihmeellinen maailma toi käännöksen alkuperäisen laitoksen pdf-muodossa parilla napin painalluksella tietokoneelleni. Tosiaan, siellä kerrottiin viulistipojasta ja hämähäkistä. Mutta mitä ihmettä: viulistin nimeksi on kirjoitettu Berthome ja hän näyttää soittaneen ullakkokonsertissaan vaativaa Pierre Gavinies’n viulukonserttoa, joka tuskin oli kahdeksanvuotiaan pianisti-Beethovenin sivusoitinohjelmistossa. Ja nopeat jatkotutkimukset osoittivat, että 1700-luvun Ranskassa eli maineikas ihmelapsi Isidore Berthaume (1752—1802; pienet erot oikeinkirjoituksessa olivat tavallisia tuona aikana), joka konsertoi jo yhdeksänvuotiaana arvovaltaisessa Concert Spirituel -sarjassa Pariisissa ja myöhemmässä elämässään mm. Tukholmassa ja Pietarissa, jossa hän myös kuoli 50-vuotiaana. Ja näin voin tehdä blogini lukijoille musiikinhistoriallisen paljastuksen, jota moni ei tiedä: Beethoven ei lumonnut viulunsoitollaan hämähäkkejä, kunnia tässä asiassa kuuluu ranskalaisen viulukoulukunnan edustajalle!
Beethovenin ensimmäisen elämäkerran kirjoittaja, Johann Aloys Schlosser, mainitsi hätäisesti kokoon kyhätyssä, väheksytyssä Beethoven-elämäkerrassaan vuonna 1827 hämähäkki-keissin oikean laidan, ja se mainitaan lyhyesti myös Alessandra Cominin teoksen The Changing Image of Beethoven: A Study in Mythmaking (2008) alaviitteessä. Anekdootti on kuitenkin päätynyt kevennyksenä moniin melko tuoreisiinkin Beethoven-julkaisuihin, nettikeskusteluista puhumattakaan. Koko prosessissa on monia pohtimisen arvoisia ulottuvuuksia, koskien vaikkapa kuuluisuuden olemusta ja merkitystä tai alkuperäisten lähteiden tarkistamisen tärkeyttä. Viime kädessä se kertoo samaa tarinaa kuin täällä oleva klippi John Fordin elokuvasta: julkisuudessa taru on kiinnostavampaa kuin totuus.
Beethoven 2018—2020 