Tähän postaukseen olen saanut vierailevan kirjoittajan: Beethovenin itsensä. Alempana on säveltäjän tekstiä lokakuulta 1802, mutta ensin muutama taustoittava sana.
Pari vuotta, jotka erottavat ensimmäisen sinfonian kantaesityksen ja toisen sinfonian valmistumisen olivat hyvin tuotteliaita. Tuolloin syntyivät mm. kolmas pianokonsertto, suurmenestyksen saavuttanut Prometheus-baletti (jonka alkusoitto kuullaan Klaus Mäkelän johtamassa KPKO:n konsertissa 13.4.2019), jousikvintetto, kahdeksan pianosonaattia ja viisi viulusonaattia. Lisäksi Beethovenin seuraelämä kukoisti, hän tapasi säännöllisesti ystäviään ja osallistui illanviettoihin.
Huolimatta ammatillisesta menestyksestä Beethoven ilmeisesti joutui masennuksen valtaan keväällä 1802, juuri toisen sinfonian sävellystyön aikaan. Tämän vuoksi säveltäjän luottolääkäri Johann Adam Schmidt määräsi hänet pitkälle lepolomalle maaseudulle, Wienin lähellä (nykyään Wienin kaupunginosana) sijaitsevaan Heiligenstadtin kylään.
Merkittävä dokumentti, johon aina muistetaan viitata puhuttaessa vaikkapa Beethovenin kuuroudesta tai toisen sinfonian elämänmyönteisyydestä, on ns. Heiligenstadtin testamentti. Tämä lokakuussa 1802 tehty kirjoitus löytyi säveltäjän papereiden joukosta hänen kuolemansa jälkeen. Kirjeen muotoon tehtyä itsetilitystä ei siis koskaan lähetetty. Testamentti on osoitettu säveltäjän veljille Kaspar Karlille ja Nikolaus Johannille. Kolmen veljeksen välit olivat hyvin huonot, ja Beethoven ei edes ole kirjoittanut Johannin nimeä tekstiin. Ehkä testamentti onkin suunnattu veljien asemesta ennemmin jälkipolville: ylevä tyyli ja harkitut sanavalinnat osoittavat, että kyseessä ei ole ainakaan hetken mielenkuohussa kirjoitettu luonnos. Joka tapauksessa se on kiinnostava osoitus ylevyyden ja itsesäälin ristiaallokossa rimpuilevan säveltäjän persoonasta. Samalla se kuvaa romantiikan aikakauden henkeä: esimerkiksi Mozartin kirjeet kertovat henkilökohtaisimmillaankin hyvin erilaisesta maailmasta. (Niitä on suomeksi luettavissa Seppo ja Päivi Heikinheimon kääntämästä Wolfgang Hildesheimerin Mozart-elämäkerrasta, Otava 1991.)
Heiligenstadtin testamenttiin usein viitataan, mutta seuraavassa se on kokonaan luettavissa, sekä 6. lokakuuta kirjoitettu pidempi teksti että 10 lokakuuta tehty jälkikirjoitus. Käännös on peräisin ranskalaisen Nobel-kirjailijan Romain Rollandin Beethoven-elämäkerran suomennoksesta ja se on säveltäjä Leevi Madetojan käsialaa. Madetoja oli suomennoksen ilmestymisen aikoihin (1918) naimisissa runoilija L. Onervan kanssa, joka oli tunnettu paitsi runoistaan, myös ranskankielisen kirjallisuuden käännöksistään. Madetojalla on siis ollut vähintäänkin kotikriitikko, jollei suorastaan käännösavustaja hyvin lähellä.
Veljilleni Karl ja [Johann] Beethovenille
Oi te ihmiset, jotka pidätte minua vihamielisenä ja hulluna tai sanotte minua ihmisvihaajaksi, kuinka väärin minua tuomitsettekaan! Te ette tunne salaista syytä siihen, mikä aiheuttaa teidän mielipiteenne. Minun sydämessäni ja sielussani ovat aina lapsuudesta saakka ainoastaan hyvyyden suloiset tunteet viihtyneet. Myöskin on minulla ollut taipumusta suorittamaan suuria tekoja. Mutta ajatelkaa vain kuinka hirveä on jo kuuden vuoden kuluessa ollut tilani, jota taitamattomat lääkärit ovat pahentaneet; vuosi vuoden jälkeen ovat toiveet parantumisestani minut pettäneet ja lopuksi olen ollut pakoitettu kärsimään pitkällistä sairautta, jonka parantaminen kenties vaatii vuosia, ellei se ole parantumaton. Vaikkakin olen syntynyt luonteeltani tuliseksi ja vilkkaaksi ja vaikkakin olen vastaanottavainen seuraelämän huvituksille, täytyi minun aikaiseen eristäytyä ihmisistä, viettää elämäni yksinäisyydessä. Jos tahdoin joskus asettua kaiken tämän yläpuolelle, oi kuinka kalliisti sainkaan sen maksaa, kuinka tuskallisesti sain jälleen tuntea onnettoman sairauteni. Ja kuitenkin, minun oli mahdotonta sanoa ihmisille: ”Puhukaa kovempaa, huutakaa, sillä minä ole kuuro!” Oi, kuinka voisin myöntää itselläni sen aistin heikkenevän, joka minulla pitäisi olla täydellisempänä kuin muilla ja joka minulla kerran oli mitä täydellisimpänä, niin täydellisenä kuin ani harvoilla on ollut minun toimialallani! — Ei, en voi sitä tehdä! — Sentähden antakaa minulle anteeksi, kun näette minun vetäytyvän syrjään, vaikka minä niin mielelläni haluaisin yhtyä seuraanne. Onnettomuuteni on minulle kaksin verroin tuskallinen, sillä siitä johtuu että tulen väärin ymmärretyksi. Minulle ei ole suotu mitään mielenvirkistystä ihmisten seurassa, henkevissä keskusteluissa, molemminpuolisessa avomielisyydessä. Olen yksin, aivan yksin; vain sen verran kuin kipein välttämättömyys vaatii, uskallan antautua puheisiin ihmisten kanssa. Minun täytyy elää kuin kirottuna. Jos lähestyn jotain seuraa, valtaa minut ahdistava levottomuus, pelätessäni, että minun tilani mahdollisesti tulisi huomatuksi.
Niin oli myöskin niiden kuuden kuukauden aikana, jotka vietin maalla. Oppinut lääkärini kehoitti minua niin paljon kuin mahdollista säästämään kuuloani; sama oli myös minunkin toivomukseni. Ja kuitenkin annoin usein, kun vastustamaton haluni seuraelämään minut valtasi, vietellä itseni ottamaan siihen osaa. Mutta mikä nöyryytys tulikaan osakseni, kun joku seisoi vieressäni ja kuuli huilunsoiton etäältä enkä minä kuullut mitään, tai kun joku kuuli paimenen laulavan enkä minä taaskaan kuullut mitään! Tällaiset kokemukset saattoivat minut epätoivon partaalle, ja läheltä piti, etten omin käsin tehnyt loppua elämästäni. — Taide, taide ainoastaan, pidätti minua siitä. Oi, minusta tuntui mahdottomalta jättää tämä maailma, ennekuin olin toteuttanut kaiken sen, jota varten tunsin itseni kutsutuksi. Ja siten jatkoin tätä kurjaa elämää, — todella kurjaa: niin herkkä ruumis, että pieninkin muutos saattoi kääntää parhaimmankin terveydentilani mitä huonoimmaksi. Kärsivällisyys — siinä keino, joka minun nyt täytyy valita seuralaisekseni. Sen olen tehnyt. — Järkähtämätön, toivon niin, on oleva päätökseni kestää, kunnes heltymättömät kohtalottaret näkevät hyväksi katkaista elämänlankani. Kenties kääntyvät asiat parempaan päin, kenties eivät — minä olen valmis. — Ei ole helppoa tulla jo kahdenkymmenen kahdeksan vuoden ikäisenä pakoitetuksi olemaan filosofi, ja taiteilijalle on se vaikeampaa kuin kenellekään muulle.
Jumala, sinä katsot korkeudesta sisimpääni, sinä tunnet sen, sinä tiedät, että ihmisrakkaus ja halu tehdä hyvää asuvat siellä. Oi ihmiset, jos te kerran luette tämän, ajatelkaa silloin, että olette olleet epäoikeudenmukaisia minua kohtaan; ja onneton lohduttakoon itseänsä löytäessään minussa toisen kaltaisensa, joka huolimatta kaikista luonnon esteistä on kuitenkin tehnyt kaiken voitavansa tullakseen luetuksi kunnioitettavien taiteilijoiden ja ihmisten joukkoon.
Te, minun veljeni Karl ja [Johann]! Niin pian kuin olen kuollut ja jos professori Schmidt vielä elää, pyytäkää häntä minun nimessäni selostamaan tautini laatu ja liittäkää sairauteni historiaan tämä selostus, jotta maailma, siinä määrin kuin on mahdollista, ainakin kuolemani jälkeen rakentaisi sovinnon kanssani.
Samalla kertaa tunnustan teidät molemmat perillisiksi pieneen omaisuuteeni – jos sitä siksi voi kutsua. Jakakaa se veljellisesti, olkaa yksimielisiä ja auttakaa toinen toistanne. Sen pahan mitä olette minulle tehneet, olen – sen tiedätte – jo kauan sitten antanut anteeksi. Sinua, veljeni Karl, kiitän erikoisesti siitä alttiista ystävyydestä, jota viime aikoina olet osoittanut minua kohtaan. Minun toivomukseni on, että teidän elämänne tulisi onnellisemmaksi ja suruttomammaksi kuin omani on ollut. Kasvattakaa lapsianne hyveessä; vain se voi tehdä meidät onnellisiksi, ei raha. Minä puhun kokemuksesta. Hyve se oli, joka auttoi minua kurjuudessani; sitä ja sen ohella taidettani on minun kiittäminen siitä, että en ole lopettanut elämääni itsemurhalla. – Hyvästi, ja rakastakaa toisianne! – Kiitän kaikkia ystäviäni, erityisesti ruhtinas Lichnowskya ja professori Schmidtiä. – Minä toivon, että ne soittimet, jotka ruhtinas L. on minulle lahjoittanut, säilytettäisiin jommankumman teidän luonanne. Kuitenkaan älköön tästä asiasta mitään riitaa syntykö välillenne. Jos ne voivat jollain tavoin olla teille suuremmaksi hyödyksi, niin myykää ne viipymättä. Kuinka iloinen olisinkaan jos vielä haudassa maatessani voisin palvella teitä!
Jos niin käy, riennän iloisin mielin kuolemaa kohti. — Jos se saapuu, ennen kuin olen ennättänyt kypsyttää kaikki taiteelliset lahjani, niin saapuu se, huolimatta kovasta kohtalostani, liian aikaisin minulle, ja toivoisin voivani sitä viivyttää. — Kuitenkin, tässäkin tapauksessa olen tyytyväinen. Vapauttaahan se minut loputtomasta kärsimyksestä! — Tule, milloin tahdot; rohkeasti käyn vastaasi. — Hyvästi, ja älkää aivan kokonaan minua unhottako kuolemassa; olen ansainnut sen, että ajattelette minua, sillä minä olen elämäni kuluessa usein ajatellut teitä tehdäkseni teidät onnellisiksi. Olkaa sitä!
Veljilleni Karl ja [Johann] Beethovenille
Luettavaksi ja toimeenpantavaksi kuolemani jälkeen.
Siis otan nyt jäähyväiset sinulta – ja teen sen murheellisena. – Niin, tuosta rakkaasta toivosta – joka minulla oli tänne tullessani: saada edes jossakin määrin terveyteni takaisin – täytyy minun nyt kokonaan luopua. – Niin kuin syksyn lehdet putoavat ja kellastuvat, samoin – samoin on myöskin se minulta kuihtunut. Melkein samanlaisena kuin tänne tulin – lähden täältä. – Tuo rohkea tarmokin – joka minulle usein antoi voimaa kauniina kesäpäivinä – on kadonnut. – Oi Sallimus, anna minulle vielä kerran kirkkaan ilon päivän koittaa! – Siitä on jo niin kauan, kun todellisen ilon syvät soinnut tuntuivat minulle läheisiltä! – Milloin, milloin, oi Jumala, voin ne jälleen kuulla luonnon ja ihmiskunnan temppelissä? – En koskaan? – Ei! – Oi, se olisi liian julmaa!
Beethoven 2018—2020 