Kohti kolmatta sinfoniaa

Helsingissä, Venäjän silloisen Suomen suurruhtinaskunnan pääkaupungissa, ilmestyi vuonna 1915 Raittiuden ystävien julkaisemana kirjanen ”Keskusteluaiheita ja ohjeita”. Se sisältää kaikkiaan 300 kysymystä ”edistysseurojen” keskustelujen pohjaksi. Ne avaavat ikkunan yhden väestönosan ihanteisiin ja tavoitteisiin 1900-luvun alun Suomessa. Suurelta osin ajetaan raittiuden ja kieltolain asiaa, mutta mukana on myös yleisesti kiinnostavia aiheita, esimerkiksi seuraavasti: aihe nro 289 kuuluu ”Kumpi on onnellisempi, rikas vai köyhä?”; nro 257 ”Onko lattialle sylkeminen suurempi loukkaus siisteyden kuin terveyden vaatimuksia vastaan?”; nro 175 ”Pitääkö tytön tulla ylioppilaaksi”; nro 296 ”Onko panettelulla ja kahvinjuonnilla mitään yhteyttä keskenään?” ja aihe 279 ”Kehittääkö hanurin soitto musikaalista makua?”.

Aihe nro 189 kuuluu: ”Onko Napoleon sellainen henkilö, jota nuoriso voi ihailla?” Kysymys ei kuulosta mitenkään päivänpolttavalta yli sata vuotta tämän Eurooppaa mullistaneen hahmon suuruudenaikojen jälkeen, mutta osoittaa, miten pysyvän vaikutuksen hän teki maanosamme kulttuuriin ja yhteiskuntaan. En tiedä, onko tästä aiheesta koskaan keskusteltu paikallisen kansankynttilän johdolla jossain Suomen salomailla. Tämän blogin kannalta oleellista on, että jo Beethoven lienee pohtinut jotain tuon tapaista vuonna 1804.

Matkamme Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterin Beethoven-projektin parissa kulkee kohti vajaan kuukauden kuluttua (8.2.2019) esitettävää kolmatta sinfoniaa. Kuten tarina kertoo, Beethoven omisti sinfoniansa alun perin Napoleonille. Säveltäjän oppilas Ferdinand Ries muistelee:

Säveltäessään tätä sinfonia Beethoven oli ajatellut Buonapartea, mutta Buonapartea ensimmäisenä konsulina. Tuohon aikaan Beethoven ihaili häntä suuresti ja vertasi häntä antiikin Rooman suurimpiin konsuleihin. En vain minä, vaan monet Beethovenin lähimmistä ystävistä näkivät sinfonian partituurin hänen pöydällään, kauniisti kopioituna käsikirjoituksena, varustettuna tekstillä ”Buonaparte” kansilehden yläreunassa ja ”Luigi van Beethoven” sen alareunassa.

…Minä olin ensimmäinen, joka kertoi hänelle, että Buonaparte oli julistanut itsensä keisariksi, jolloin hän joutui raivon valtaan ja huusi: ”Siis hänkään ei ole muuta kuin tavallinen kuolevainen! Nyt hän polkee jalkoihinsa kaikki ihmisoikeudet ja antautuu kunnianhimonsa vietäväksi, nyt hän pitää itseään muita ihmisiä ylempiarvoisena, hänestä on tullut tyranni! Beethoven meni pöydän ääreen, käänsi esiin kansilehden, repi sen kahtia ja heitti lattialle. Sivu oli kirjoitettava uudelleen, ja vasta sinä yhteydessä teos sai nimekseen ”Sinfonia eroica”.

Korsikalaisesta, taustaltaan vaatimatonta italialaista maalaisaatelia edustaneesta Napoleone di Buonapartesta (1769—1821) tuli koko Eurooppaa mullistanut hahmo osittain ehkä kuohuvan aikakauden nostamana, mutta varmasti suurelta osin henkilökohtaisten ominaisuuksiensa ansiosta. Napoleonin sotaretket Itävaltaa, Preussia, Englantia, Venäjää – no, käytännössä koko muuta Eurooppaa – vastaan eivät estäneet sitä, että monet eurooppalaiset kulttuuri-intellektuellit Shelleystä Goetheen ihailivat häntä. Vain omaan itseensä uskonut Napoleon oli suorastaan yksilökeskeisen romantiikan aikakauden henkilöitymä. Hänessä nähtiin nerokas johtaja, järjestyksen tuoja ja aitojen vallankumousaatteiden ja ihmisyyden joskus suorastaan puolijumalainen edustaja. Paljoa ei näköjään välitetty siitä, että vapauden, veljeyden ja tasa-arvon ihanteisiin pyrittiin tappamalla kanssaihmisiä, ensin vallankumouksessa, sitten giljotiinilla hirmuhallinnon aikana, ja lopulta Napoleonin johdolla yleiseurooppalaisissa sodissa. Ranskan joukot uhkasivat jo 1700-luvun lopussa  Wieniäkin, mutta Beethovenin Napoleon-ihailun kannalta oli onnekasta, että muutaman vuoden kestänyt rauha solmittiin vuonna 1801; juuri Eroican sävellystyön aikoihin Ranska ja Itävalta eivät olleet sodassa keskenään.

Jos historiaa katsoo hieman etäämmältä näkee selvästi Napoleonin vaikutuksen Suomenkin kohtaloon: alussa esitellyn kirjan painamisen aikoihin maamme oli vielä osa Venäjää nimenomaan Napoleonin ja tsaari Aleksanteri I:n vuonna 1807 tekemän Tilsitin sopimuksen perusteella. Venäjän ja Ruotsin välinen sota 1809, meillä Suomen sota -nimellä tunnettu, oli seurausta Napoleonin painostuksesta Aleksanteria kohtaan. Ruotsi menetti Suomen, mutta oli Napoleonin vaikutuksesta myös saamapuolella: ensimmäinen Ruotsin nykyisen hallitsijasuvun kuningas, Kaarle XIV Juhana, oli alun perin Napoleonin armeijan marsalkka Jean-Baptiste Bernadotte.

Beethoven oli jo nuoruutensa Bonnissa omaksunut vallankumouksellisia ja vapaamielisiä ihanteita. Ei tiedetä, milloin hänen Napoleon-ihailunsa oli alkanut. Mahdollisesti hän oli ensimmäisen kerran kuullut tästä 1700-luvun lopulla, kun 28-vuotias – vain vuotta Beethovenia vanhempi – kenraali oli palannut juhlittuna sankarina Egyptin sotaretkeltään. Noihin aikoihin Ranskan lähettiläänä Wienissä oli kukas muukaan kuin jo mainittu Jean-Baptiste Bernadotte. Anton Schindlerin välittämän – sinänsä hyvin epätodennäköisen – tarinan mukaan juuri Bernadotte olisi ensimmäisenä kehottanut Beethovenia säveltämään teoksen Napoleonin kunniaksi.  Tämähän on suorastaan lööppiainesta: ehkä saammekin kiittää prinsessa Estellen esi-isää Eroica-sinfonian olemassaolosta!

Eroica-sinfonian synnyn ja Napoleonin suhde on tuntuu olevan kokonainen Beethoven-tutkimuksen itsenäinen ala-alue, josta voi lukea lisää esimerkiksi täältä. Riesin ja erityisesti Schindlerin lausuntojen paikkaansa pitävyyttä on epäilty. Ne on kirjoitettu muistiin kymmeniä vuosia tapahtumien jälkeen, mahdollisesti tuon ajan poliittisten ja kansallisten suhdanteiden mukaisesti. Ei tiedetä, tapahtuiko Riesin kuvailema kansilehden repiminen toukokuussa 1804 (jolloin tieto Napoleonin keisari-suunnitelmasta tuli ensimmäistä kertaa julkisuuteen) vai vasta kruunajaisten aikaan joulukuussa. Kiinnostava on myös ajatus, että säveltäjä suunnitteli muuttoa Pariisiin ja olisi omistanut sinfoniansa Napoleonille ennen kaikkea tämän vuoksi. Tähän suunnitelmaan liittyisi teorian mukaan  myös viulusonaatin nro 9 omistaminen Ranskan tunnetuimmalle viulutaiteilijalle Rodolphe Kreutzerille – joka muuten todistettavissa inhosi tätä teosta ja Beethovenin musiikkia muutenkin. Muutamat säilyneet Beethovenin omat lausunnot Napoleonista ovat nekin Eroican näkökulmasta myöhäisiä ja jokseenkin oraakkelimaisia.

Vaikka Eroican ja Napoleonin suhteella voisi spekuloida vielä lisääkin, meidän kannaltamme tärkeintä on tietenkin teoksen musiikki. Seuraavissa postauksissani keskitynkin siihen, ensin teoksen syntyhistorian näkökulmasta ja sitten osa osalta yksityiskohtaisemmin. Tällainen teos ei välttämättä avaudu saati tyhjene kertakuulemalla, siksi loppuun pieni vinkki:

Ohjaaja Simon Cellan Jones on tehnyt Eroican kantaesityksestä musiikillisesti ja historiallisestikin varsin kiinnostavan elokuvan, joka on nähtävissä tämän linkin takaa YouTubessa, englanninkielisellä tekstityksellä varustettuna. Musiikki ei ole tässä elokuvassa pelkkänä tunnelmanluojana, vaan tapahtumien keskiössä. Periodisoittimin esiintyvä Orchestre Révolutionnaire et Romantique John Elliot Gardinerin johdolla esittää elokuvan mittaan koko teoksen. Kaiken kaikkiaan hyvin viihdyttävä tapa tutustua tähän musiikinhistorian merkkiteokseen!