Sankarisinfonian synty

Aloittaessaan kolmannen sinfoniansa sävellystyön joskus alkuvuoden 1803 vaiheilla Beethoven oli 32-vuotias, menestystä saanut säveltäjä ja pianovirtuoosi. Hänellä oli takanaan uran kannalta merkittäviä saavutuksia: kaksi julkisesti esitettyä suurta sinfoniaa, kolme pianokonserttoa, menestyksekäs Prometheus-baletti, oratorio Kristus Öljymäellä sekä useita julkaistuja sävellyskokoelmia. Hän alkoi olla tunnettu säveltäjä koko Euroopassa. Toisaalta hän lienee kokenut myös vakavan masennuskauden: tästä kertoo Heiligenstadtin testamentti. Jotkut musiikkitieteilijät näkevät Heiligenstadtin testamentin myös kolmannen sinfonian synnyn taustalla. Beethoven selvisi syvästä ahdingosta valitsemalla uuden rohkean musiikillisen polun, jossa yksilö – viime kädessä hän itse, ei edes Bonaparte – oli keskiössä, sankarina. 

Eroican syntyhistoria on melko poikkeuksellinen. Varsinainen sävellystyö tapahtui varsin nopeasti verrattuna moneen muuhun Beethovenin sinfoniaan, mutta sitä edelsi eräänlaisia esitöitä, julkaistuja teoksia, joissa säveltäjä käyttää samoja ideoita kuin sinfoniassaan. Pianovariaatiot opus 35 vuodelta 1802 rakentuvat samalle musiikilliselle aiheelle kuin Eroican finaali, ja säveltäjä käyttää tätä musiikkia myös Prometheus-balettimusiikin eräässä kohtauksessa. Eroican surumarssilla on silläkin esikuvia, paitsi Beethovenin omassa tuotannossa, myös ajan ranskalaisessa musiikissa. Näihin palaan seuraavissa postauksissani.

Täällä kerroin yhdestä Beethovenin varhaisesta mesenaatista, Karl Lichnowskysta. Toinen osittain samanaikainen taloudellinen tukija oli ruhtinas Joseph Franz Maximilian von Lobkowitz (1772—1816). Hän edusti vanhaa tšekkiläistä aatelissukua, jonka juuret voidaan jäljittää 1300-luvulle. Ruhtinas oli itsekin amatöörimuusikko, sanan varsinaisessa merkityksessä musiikin rakastaja: paitsi että hän soitti viulua ja selloa sekä lauloi, hän järjesti konsertteja ja tilasi uusia sävellyksiä mm. Haydnilta ja Beethovenilta. Kiinnostus musiikkiin oli Lobkowitzille sukuvika: hän oli säveltäjien ja muusikkojen mesenaatti ainakin kolmannessa polvessa, mutta hänen kohdallaan on puhuttu jopa pakkomielteestä.

220px-Ölenhainz_-_franz_joseph_maximilian_von_lobkowitz
”Tämä ruhtinas oli hyväsydäminen kuin lapsi ja aivan hullaantunut musiikista. Hän soitti aamunkoitosta iltahämärään ja tuhlasi omaisuuksia muusikoihin.” (Kreivitär Lulu Thürheim.)

Lobkowitz lienee ollut jossain määrin originelli hahmo: hän saattoi jättää postinsa avaamatta jopa vuosiksi ja hänen kerrotaan viettäneen pitkiä aikoja yksinäisyydessä. Hän asensi suuren peilin asuinhuoneistonsa ikkunan ääreen siten, että pystyi huomaamatta tarkkailemaan kadun tapahtumia. Tätä hän saattoi harrastaa tuntikausia yhteen menoon: eräänlainen oman aikansa tosi-tv:n suurkuluttaja siis. Mieltymys yksin– ja paikallaanoloon saattaa liittyä myös siihen, että hän oli ollut lapsuudestaan saakka rampa ja joutui liikkuessaan käyttämään kainalosauvaa.

Ensimmäinen dokumentti Beethovenin ja Lobkowitzin kontaktista on vuodelta 1795. Ruhtinaan tiedetään ostaneen tämän jälkeen ahkerasti Beethovenin teosten nuotteja: kuusi kopiota pianotrioista opus 1, peräti kaksitoista opuksen 9 jousitrioista. Beethovenin ensimmäinen Lobkowitzille osoitettu teosomistus on kuuden jousikvarteton opus 18 kokoelma vuodelta 1799. Kolmannen sinfonian lisäksi Beethoven omisti suosijalleen myös viidennen ja kuudennen sinfonian, jousikvarteton opus 74, konserton pianolle, viululle ja sellolle sekä laulusarjan An die Ferne Geliebte; hieno valikoima säveltäjän keskeisestä tuotannosta yli viidentoista vuoden ajalta!

Vaikka monet Lobkowitzin aatelisista ystävistä olivat musiikin suosijoita, kenelläkään heistä ei kaiketi ollut omaa yksityistä orkesteria käytössään. Lobkowitzin orkesteri oli luultavasti perustettu vuoden 1797 vaiheilla, pian ruhtinaan otettua vastuun suvun valtavasta omaisuudesta. Ja kyllä hän tuota omaisuutta sitten käyttikin: hän järjesti kokonaisia oopperaesityksiä kaikissa residensseissään, rahoitti avokätisesti julkista musiikkielämää Wienissä sekä sponsoroi esiintyviä muusikoita. Beethovenille hän maksoi kaiken muun anteliaisuutensa lisäksi kahden aatelisen ystävänsä kanssa 4000 floriinin suuruista vuotuista eläkettä vuodesta 1809 lähtien. 

Beethovenia varmasti houkutteli mesenaatti, jolla oli taloudellisen tuen lisäksi antaa kokonainen orkesteri säveltäjän koekentäksi. Tämän näkee selvästi Eroican syntyhistoriasta: teoksen yksityisessä kantaesityksessä – joka oikestaan oli valittujen vieraiden läsnäollessa toteutettu julkinen harjoitus – soitti juuri tämä kokoonpano täydennettynä avustavilla muusikoilla. Edellisessäkin postauksessani linkitin tapauksesta kertovan elokuvan, jota suosittelen edelleen. Tapahtumapaikka, Lobkowitzin Wienin-palatsi (puolet vuodesta hän vietti orkesterinsa kanssa sukunsa mailla Böömissä) – on edelleenkin paikallaan. Sen suojissa on nykyään Wienin Taidehistoriallisen museon teatterimuseo-osasto.

300px-palais_lobkowitz3

Tuo ensimmäinen yksityisesitys  lienee ollut alkukesästä 1804, ja Beethoven teki sen ja muiden vastaavien perusteella vielä muutoksia sävellykseensä ennen sen julkaisemista. Elokuussa 1804 hän kertoi teoksesta kustantajalleen, ja siinä yhteydessä vielä mainitsee, että ”teoksen nimi on oikeastaan Bonaparte”. Omistuksen kohde vaihtui Lobkowitziin joskus loppuvuodesta 1804, ja sen perusteella ruhtinas sai puolen vuoden yksinoikeuden sinfoniaan.

Eroican julkinen kantaesitys oli 7. huhtikuuta 1805 Theater-an-der-Wienissä. Se herätti paljon keskustelua. Der Freymüthige -niminen lehti kirjoitti 17.4.1805:

Musiikin tuntijat ja rakastajat jakautuivat useaan eri ryhmään. Yksi osa, Beethovenin läheiset ystävät, pitävät juuri tätä sinfoniaa mestariteoksena, sen tyyliä täsmälleen oikealla tavalla ylevänä, ja että jos teos ei miellytä tällä hetkellä, se johtuu siitä, että yleisö ei ole riittävän sivistynyttä ymmärtämään sen ylevää kauneutta. Muutama vuosituhatkaan ei vähennä teoksen vaikuttavuutta. Toinen ryhmä kieltää ehdottomasti teoksen taiteellisen arvon ja on sitä mieltä, että se osoittaa täysin pidättelemätöntä pyrkimystä erikoislaatuisuuteen ja kummallisuuksiin, jotka eivät kuitenkaan synnytä kauneutta eivätkä aitoa ylevyyttä ja voimaa. – – – Kolmas, hyvin pieni ryhmä sijoittuu näiden väliin. He myöntävät, että sinfoniassa on paljon kauneusarvoja, mutta että asioita ei esitetä yhtenäisesti, ja että tämän kaikista sinfonioista pisimmän ja ehkä myös vaikeimman kesto on omiaan uuvuttamaan jopa asiantuntijan, saati harrastajan.

Beethoven oli tietoinen sinfonian pituudesta esitetystä kritiikistä, joka toistui useissa eri arvioissa. Hän lisäsi hyvin poikkeuksellisesti teoksen ensimmäisen painoksen ykkösviulun stemmaan seuraavan huomautuksen:

”Tämä sinfonia, joka on tarkoituksella kirjoitettu paljon pidemmäksi kuin mikä on tapana, tulee sijoittaa mieluummin konsertin alku- kuin loppupuolelle, pian alkusoiton, aarian ja konserton jälkeen; jos se kuullaan liian myöhään, se menettää tehonsa, koska kuulija on jo väsynyt edellisistä esityksistä.”

Beethovenin aikana konsertit olivat nykypäivään verrattuna huomattavan pitkiä, kuten aiemmista postauksistani on jo ilmennyt. KPKO:n konsertissa 8.2. Eroica kuullaankin itse asiassa lähes säveltäjän toivomalla tavalla, alkusoiton (Osmo-Tapio Räihälän Stream) ja konserton (Richard Straussin käyrätorvikonsertto) jälkeen.

Vähitellen suhtautuminen Eroica-sinfoniaan muuttui. Vaikka Prahan yliopiston piirissä teosta pidettiin moraalisesti turmiollisena ja se ensiesitettiin siellä vasta 40 vuotta säveltämisen jälkeen, yleinen suhtautuminen Eroica-sinfoniaan muuttui vielä säveltäjän eläessä kunnioittavaksi. Jo vuonna 1807 ilmestyi Allgemeine musikalischen Zeitungissa pitkä, yksityiskohtainen ja ylistävä analyysi teoksesta. Teoksen pituuden ja erikoisten sointuyhdistelmien kauhistelu vaihtui vähitellen nöyrään ihailuun: uuden ajan hengen mukaisesti taide ei enää ollut ajanvietettä ja viihdykettä, vaan henkisen voiman lähde, josta riittää loputtomasti ammennettavaa. Zeitung für die elegante Welt -lehden kommentti vuodelta 1807 teoksen nelikätiseen pianosovitukseen liittyen käy ohjeeksi tänäkin päivänä:

Se kuuluu niihin harvoihin sinfonioihin, jotka henkisellä energiallaan saattavat kuulijan mielikuvituksen ylevään lentoon ja vievät hänen sydämensä mukanaan väkeviin tunteisiin.  Taiteentuntija nauttii teoksesta sitä enemmän (ja toistuva kuuntelu vain lisää hänen henkistä nautintoaan), mitä syvemmälle tämän omaperäisen teoksen tekniseen ja esteettiseen sisältöön hän voi tunkeutua.

Tämän innoittamana käyn kahdessa seuraavassa postauksessani läpi Eroica-sinfonian musiikillista sisältöä osa osalta ja jatkan myös sen syntyhistorian esittelyä.

Tietoa kirjoittajasta

kpko-beethovenprojekti

Lauri Pulakka on Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterin 1. soolosellisti, ohjelmistokoordinoija sekä musiikin tohtori, joka on kiinnostunut vähän kaikesta musiikkiin, historiaan ja elämään liittyvästä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s