Vuosi 1813

Tämän postauksen otsikko on tietenkin viittaus Pjotr Tšaikovskin orkesteriteokseen ”Vuosi 1812”. Siinä säveltäjä kuvaa mahtipontisesti suuren sinfoniaorkesterin,  kuoron, sotilassoittokunnan, kirkonkellojen ja kanuunoiden avulla Napoleonin sotaonnen kääntänyttä taistelua Venäjän armeijaa vastaan Borodinossa 7. syyskuuta 1812. Koska Beethovenin Napoleon-suhde oli tunnetusti ongelmallinen ja Tšaikovskin teoksen ilmeinen edeltäjä löytyy saksalaiskollegan tuotannosta, on paikallaan katsoa, mitä Beethovenin elämään ja taiteeseen kuului noihin aikoihin.

Beethoven sävelsi seitsemännen, A-duuri-sinfoniansa verraten nopeasti. Ensimmäiset luonnokset syntyivät loppuvuodesta 1811. Parituurin merkitty päivämäärä ”13. huhtikuuta 1812” on todennäköisesti varsinaisen sävellystyön alkamisaika,  ja koko teos oli valmis kesällä 1812, jolloin Beethoven jo luonnosteli kahdeksatta sinfoniaansa.

Säveltäjän itsensä johtama seitsemännen sinfonian kantaesitys oli 8. joulukuuta 1813 konsertissa, joka oli järjestetty Hanaun taistelussa haavoittuneiden sotilaiden hyväksi. Napoleonin sodat olivat edelleen ajankohtainen aihe. Ranskan armeija oli miehittänyt Wienin vuonna 1809, ja vaikka tämä vaihe päättyi rauhaan, sotatoimet kaikkialla Euroopassa jatkuivat pian. Hanaun taistelu käytiin vetäytyvän Napoleonin armeijan ja tappiolle jääneen itävaltalais-baijerilaisen armeijan välillä lokakuun lopussa 1813.

Samassa konsertissa kuultiin Beethovenin ystävän Johann Nepomuk Mälzelin (1772—1838) kehittämälle mekaaniselle trumpetille tehtyjä marsseja, säveltäjinä Jan Ladislav Dussek ja Ignaz Pleyel, sekä Beethovenin teos Wellingtonin voitto opus 91, joka oli todennäköisesti säveltäjän elämän suurin yleisömenestys. Mälzel oli myös viimeksimainitun taustavaikuttajana.  Beethoven teki teoksen ensimmäisen version Mälzelin keksimälle panharmonica-nimiselle mekaaniselle orkesterille, mutta muokkasi teoksen pian eläville soittajille.

Wellingtonin voitto kuvaa Wellingtonin herttuan Arthur Wellesleyn (1769—1852) johtamien englantilaisten joukkojen voittoa Joseph Bonaparten johtamista ranskalaisista Vitorian taistelussa Espanjassa 21.6.1813. Noin 15 minuuttia kestävä teos kuuluu osastoon ”leipää ja sirkushuveja”, painottaen jälkimmäistä: orkesterissa on jousten ja puupuhaltimien lisäksi neljä käyrätorvea, peräti kuusi trumpettia ja kolme pasuunaa sekä monipuolinen valikoima lyömäsoittimia ja efekteinä lisäksi räikkiä ja musketteja. Beethoven ei epäröi käyttää tuttuja melodioita: englantilaissotilaita kuvataan melodialla Rule Britannia ja ranskalaisia taistelijoita sävelmällä Marlbrough s’en va-t-en guerre, (Marlborough on lähtenyt sotaan), joka nykyään tunnetaan hämäävästi englantilaisena onnittelulauluna nimellä For He’s a Jolly Good Fellow. Teos päättyy englantilaisten voittoa juhlistavaan God Save the King -hymniin. Kerrotaan Wellingtonin herttuan itsensä kuulleen teoksen myöhemmin Wienissä. Kun eräs venäläinen lähettiläs kysyi häneltä, kuulostiko musiikki lainkaan aidolta, vastauksena oli: ”Ei todellakaan, jos se olisi ollut tuollaista, olisin lähtenyt itsekin karkuun!” Sivumennen voi kertoa, että Wellingotin herttua ei ollut mikään pelkuri: hän johti joukkoja myös Napoleonin kohtaloksi koituneessa Waterloon taistelussa vuonna 1815, ja Iso-Britanniassa teoksen usein virheellisesti ajatellaankin liittyvän tähän taisteluun. Oman mielipiteen ”sotasinfonian” musiikillisista ja viihteellisistä arvoista voi muodostaa täällä.

Metronomin keksijänä tunnettu Mälzel oli suunnitellut kuuroutuvalle Beethovenille myös kuulotorvia. Säveltäjän ja keksijän välit rikkoutuivat, kun Mälzel väitti Wellingtonin voiton olevan miesten yhdessä ideoima, säveltäjän antaneen sen hänelle lahjaksi ja teoksesta saatavien tulojen näin kuuluvan hänelle. Beethoven oli haastamassa Mälzeliä asiasta oikeuteen, kun prosessin keskeytti tämän muutto ulkomaille.

Vaikka Wellingtonin voitto varastikin konsertissa päähuomion, seitsemäs sinfonia herätti toki paljon kiinnostusta. Olihan se kansainvälisesti arvostetun sinfonikon pitkään odotettu uusi teos. Teoksen toinen osa, edelleen Beethovenin rakastettuimpiin sävellyksiin kuuluva Allegretto piti kantaesityksessä soittaa uudelleen. Kolme vuotta myöhemmin Allgemeine Musikalisches Zeitung -lehdessä kirjoitettiin:

Toinen osa – – – joka Wienissä tapahtuneesta kantaesityksestään lähtien on ollut asiantuntijoiden ja harrastajien suosikki, on osa, joka puhuttelee jopa niiden sydämiä, joilla ei ole musiikkikoulutusta; lapsenomaisuudellaan ja tietyllä salaisella lumovoimallaan se saa yleisön valtaansa – ja yhä edelleen se vaaditaan toistettavaksi kaikissa esityksissä.

Teoksen kantaesityksen jälkeen Allgemeine Musikalische Zeitung ylisti sinfoniaa ”suureksi menestykseksi, joka täysin ansaitsi sitä tervehtineet äänekkäät suosionosoitukset ja lämpimän vastaanoton”. Tässä lienee tilaisuuden luonteen aiheuttamia ylisanoja: veteraanien hyväntekeväisyyskonsertin tärkein anti olivat varmastikin trumpettimarssit ja seitsemättä sinfoniaakin ylistävämmän vastaanoton saanut ”sotasinfonia” Wellington voitto. A-duuri-sinfoniankin saatettiin nähdä ilmaisevan samaa sotaista sankarillisuutta, vaikka se oli valmistunut jo puolitoista vuotta ennen konserttia.

Melko pian alkoi kuulua myös toisenlaisia ääniä. Nuoren Carl Maria von Weberin mukaan teos osoitti, että Beethoven oli valmis mielisairaalaan, ja Friedrich Wieck – Clara Schumannin isä ja Robert Schumannin appi – kutsui sitä juopuneen säveltämäksi. No, juoppoudesta hän syytti tulevaa vävyäänkin yrittäessään lakituvassa estää tämän avioitumisen tyttärensä kanssa. Lehdissäkin ilmestyi kriittisiä arvioita: teosta kuvattiin ”traagisten, koomisten, vakavien ja tyhjänpäiväisten ajatusten sekamelskaksi, jotka vaihtelevat vailla mitään yhteyttä ja toistuvat loputtomiin”. Englantilaislehti London Harmonicum kirjoitti: ”Vaikka olemmekin kuulleet sinfonian usein, emme ole vieläkään löytäneet siitä  mitään suunnitelmaa, emme myöskään havaitse mitään yhteyttä eri osien välillä”.

Seitsemännen sinfonian saama hämmentynyt vastaanotto selittynee ainakin osittain sen vallankumouksellisimmalla piirteellä: rytmi on jokaisessa osassa keskeisessä roolissa tavalla, jonka on täytynyt tuntua aikalaisista käsittämättömältä. Palaan tähän tarkemmin seuraavassa postauksessani: tässä yhteydessä mainitsen vain aikalaissäveltäjä Anton Reichan ja Beethovenin oppilaan Carl Czernyn esittämän ja Beethoven-tutkija Maynard Solomonin kehittelemän ajatuksen, että sinfonian kukin osa heijastelee rytmeillään antiikin runomittoja. Niinpä ensimmäisessä osassa käytetään laajasti daktyyli-runomittaa, toinen osa muodostuu ”painokkaista daktyyli- ja spondee-kuvioista” ja finaalissa käytetään vastaavasti omaa runomittaansa. Beethoven luki mm. Homerosta ja oli tietenkin perillä vanhoista runomitoista, koska ne kuuluivat ajan peruskoulutukseen. Antiikkiyhteyttä oleellisempaa on, että jokaisella osalla ylipäätään on oma selkeä, kuuntelemallakin hahmottuva kokonaisvaltainen rytminen olemuksensa. Klassismin tiuhaan vaihtelevien, eriluonteisten musiikillisten aiheiden (ns. tooppien)  ja barokkimaisen retoriikan sijaan tässä teoksessa musiikillista ilmaisua määrittelee tanssillinen rytmiikka.

Seitsemättä sinfoniaa yritettiin ymmärtää myös narratiivin, tarinankerronnan näkökulmasta keksimällä sille ”juoni”. Vielä Beethovenin eläessä Mainzissa ilmestyvässä Cäcilia-lehdessä julkaistiin vuonna 1826 erään K. Fr. Ebersin kirjoitus. Siinä sinfonia hahmotettiin kertomuksena hääjuhlista. Ensin avataan juhlasalin suuret ovet, sitten ”bassojen ja viulujen ylöspäinen liike tahdista 10 eteenpäin kuvaa herrojen ja daamien askeleita kohti salia – – – Vivacessa kaikki vieraat saapuvat vähitellen – – – hitaassa osassa alkaa vihkiseremonia – – – ”  ja niin edelleen, naiiviisti mutta yksityiskohtaisesti. Tämä kirjoitus ei millään muotoa jäänyt yksittäistapaukseksi. Sinfoniaa on kuvattu kulkueeksi vanhassa katedraalissa tai katakombeissa, upean odaliskin lemmenuneksi, kertomukseksi mauriritarista, kohtauksiksi naamiaisissa – säveltäjä Robert Schumann kuuli siinä maalaishäät ja Beethovenin aikalainen, kirjailija Karl Iken poliittisen vallankumouksen. Kaikki ovat tietenkin hyvin henkilökohtaisia ja merkityksettömiä mielikuvia, mutta absoluuttisen musiikin estetiikkaan tottuneille myös ihan virkistäviä esimerkkejä tavoista hahmottaa kuulemaansa – ja samalla osoitus siitä, että Beethovenin musiikista on todella moneksi!