Beethovenin oppilaan Carl Czernyn kerrotaan joskus kysyneen, miksi seitsemäs sinfonia on suositumpi kuin kahdeksas. Säveltäjä oli vastannut sen johtuvan siitä, että kahdeksas on niin paljon parempi sävellys.
Aikalaiset eivät jakaneet tätä näkemystä. Beethovenille oli jo varattu sankarisinfonikon valtaistuin, ja näin lyhyt, humoristinen, valoisa – sanoisinko ihmisläheinen – teos oli jotain aivan muuta kuin odotettiin. Kantaesityksessä sinfonia sai kahden yleisön suosikin, seitsemännen sinfonian ja Wellingtonin voiton rinnalla vain kohtuullisen menestyksen. Vielä vuoden 1826 heinäkuussa Berliner Allgemeine musikalische Zeitung kirjoitti, että vaikka seitsemäs sinfonia jo osoittaa Beethovenin olevan siirtymässä myöhäiseen tyyliinsä (jota aikalaiset eivät lainkaan ymmärtäneet), ”se edustaa kuitenkin verrattoman paljon korkeampaa tasoa kuin kahdeksas sinfonia huomattavasti merkittävämmän temaattisen materiaalinsa vuoksi”. Kirjoittajan oli lumonnut seitsemännen sinfonian ”vertaansa vailla oleva” toinen osa, ja ehkä sen aikaansaama elämys heikensi hänen havaintokykyään. Kahdeksannen sinfonian temaattinen yhtenäisyyys ja eri osien selkeä karakterisointi on taattua Beethovenia ja johdonmukainen, uusia ratkaisuja tarjoava jatko hänen aikaisemmille sinfonioilleen.
Sinfonia alkaa ytimekkäällä aiheella:
Vaikka tämä motiivi ei ole yhtä pelkistetty kuin viidennen sinfonian kahdesta säveltasosta koostuva ”kohtalomotiivi”, se on silti osan rakenteen kannalta hyvin tärkeässä asemassa. Itse asiassa motiivin alun rakenne, jossa kolme ensimmäistä säveltä täyttävät terssi-intervallin, toistuu kaikkien osien pääteemojen alussa, luoden hienovaraista yhteyttä muuten niin erilaisten osien välille.
Monet musiikin tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota motiivin”lopettavaan” luonteeseen, ja tosiaan, ensimmäinen osa sulkeutuu elegantisti samalla aiheella millä se alkoikin:
Palaaminen alkuun on tietenkin vahva retorinen rakenne ja tuo sitä kautta mieleen barokkimusiikin keinovarat, mutta myös Sibeliuksen. F-duuri-romanssi opus 78/2 viululle ja pianolle alkaa näin (tässä Kaija Saariketun ja Raija Kerpon soittamana)…
…ja päättyy näin:
Sama aihe palvelee siis kahdessa eri tehtävässä. Beethovenin kahdeksannessa alun ja lopun väliin mahtuu yllätyksiä täynnä oleva matka. Kuuden sävelen motiivista kasvaa osan pääteema:
Sivuteema alkaa hyvin poikkeuksellisesti D-duurissa, ennenkuin odotusten mukainen sävellaji vakiintuu:
Esittelyjakson lopun iskevät rytmit tuovat mieleen nuoren Beethovenin, vaikkapa ensimmäisen sinfonian energian:
Kehittelyjaksossa osan perusmotiivia käsittellään monin tavoin, mm. seuraavasti:
Beethoveniaanisen takomisen tuloksena pääteema purkautuu esiin kertausjaksossa vastaansanomattomalla voimalla. Lopussa on vielä aiheita kehittelevä kooda, joka vetää riemukkaasti yhteen osan ydinaiheet.
Sinfonian toinen osa, Allegretto scherzando, on humoristisuudessaan ja lyhyydessään ainutlaatuinen Beethovenin tuotannossa, luultavasti koko klassisromanttisessa sinfoniakirjallisuudessa – ja osan nerokkuus piilee juuri sen vastaansanomattomassa yksinkertaisuudessa:
Tässä yhteydessä törmäämme jälleen metronomin keksijä Johann Nepomuk Mälzeliin, josta jo kerroin jotakin täällä. Yhä vieläkin tämän osan yhteydessä usein muistetaan mainita, että se perustuisi Beethovenin humoristiseen, Mälzelille ja metronomille omistettuun kaanoniin, tässä Berliinin barokkisolistien esittämänä:
Tarina on hauska, mutta se on osoittautunut vanhaksi väärennökseksi. Kaanon nimittäin ei ole Beethovenin tekemä, vaan luultavasti hänen vanhuusvuosien sihteerinsä ja tunnetun tosiasioiden muuntelijan Anton Schindlerin aikaansaannos, tietenkin kahdeksannen sinfonian toiseen osaan perustuen.
Beethoven ja Mälzel kylläkin tunsivat toisensa – Mälzel oli asunut Wienissä vuodesta 1792 lähtien ja suunnittelut 1810-luvulla Beethovenille kuulolaitteeksi useita erilaisia ”korvatrumpetteja” tai ”kuuloputkia”:
Mälzel rakensi eräänlaisen musiikillisen kronometrin joskus vuoden 1813 vaiheilla, ja kehitti siitä (saksalais-hollantilaisen Dietrich Winkelin keksinnön häikäilemättömästi kähveltäen) oman metronominsa pari vuotta myöhemmin, mutta on epävarmaa, milloin Beethoven tutustui laitteeseen. Joka tapauksessa on varmaa, että kahdeksannen sinfonian säveltämisen aikoihin Mälzelin metronomia ei edes ollut olemassa.
Riitaannuttuaan Wellingtonin voitto -teoksen tekijänoikeuksista Beethoven ja Mälzel sopivat välinsä muutamaa vuotta myöhemmin. Vuonna 1817 Beethoven julkaisi Allgemeine musikalische Zeitungissa taulukon kaikkien sinfonioidensa oikeista metronomiluvuista, todennäköisesti taitavan kauppamies Mälzelin aloitteesta. (Kuinka uskottavia nämä luvut sitten loppujen lopuksi ovat, on kysymys, johon muusikkopiireissä on useita erilaisia vastauksia.) Ehkä tarina kahdeksannen sinfonian toisen osan Mälzel-kytkennästä on sekin myynninedistämistä, metronomin ”keksijän” ja totuuden muunteluun taipuvaisen Schindlerin välinen kiero salaliitto… Beethovenin nimi oli joka tapauksessa loistavaa mainosta metronomille!
Beethoven 2018—2020 