Kahdeksas sinfonia: kaksi viimeistä osaa

Kahdeksannen sinfonian kolmas osa on saanut otsikokseen ”Tempo di Menuetto”. Barokin ajoista saakka ylhäisön suosima seuratanssi, menuetti, oli 1810-luvulla jo vaipunut unholaan. Sen olivat korvanneet mm. erilaiset kontratanssit ja Wienissä erityisesti  toinen kolmijakoinen tanssi, nimittäin valssi. Ensi lauantain konsertissa kuultavat Mozartin ja Schubertin teokset liittyvät juuri tähän tanssimaun muutoksen aikaan. ”Saksalainen tanssi” oli eräänlainen yleisnimi, joka ei enää kuvannut pienin askelin tanssittavaa menuettia eikä vielä liitelevää, askelkuvioltaan yksinkertaista valssia. Kun innokkaana tanssijana tunnettu Mozart sävelsi Saksalaiset tanssinsa kaksi vuotta ennen kuolemaansa vuonna 1789, elettiin vielä menuetin valtakauden viimeisiä aikoja. Schubertin säveltäessä tanssikokonaisuutensa vuonna 1813 valssi oli jo lyönyt itsensä läpi. Ja kuten hyvin tiedetään, Wienin tanssiva kongressi 1814—1815 sujui valssin tahtiin, vaikka  hallitsijaherrojen koreografia tässä aikalaiskuvassa ei sitä muistutakaan:

Beethovenin kahdeksannen sinfonian kolmannnen osan otsikko viittaa tarkkaan ottaen musiikin nopeuteen, ei niinkään sen ”tanssittavuuteen” – siis ”menuetin nopeudella”, mutta ei välttämättä ”menuetin tapaan”. Osa on täynnä takatahtisia painoja ja muita humoristisia yllätyksiä à la Haydn; onpa sitä pidetty menuetti-tanssin parodianakin.

Hilpeän tanssahtelun keskellä kuullaan haavellinen, kamarimusiikillinen triojakso:

Tämän nerokkaasti soitinnetun jakson melodia on peräisin menuetista, jonka Beethoven sävelsi vuonna 1792. Onko kyseessä hetkellinen paluu nuoruuden unelmiin? Ehkä ei kuitenkaan, lähestyvälle romantiikan aikakaudelle niin tyypillinen haikailu pois nykyhetkestä ei jotenkin tunnu istuvan Beethovenin säveltäjäkuvaan.

Vaikkei kuuleman perusteella ei välttämättä uskoisi, myös sinfonian neljännen  osan taustalla vaikuttaa tanssillisuus:

Musiikki on luonteeltaan kohotahtista kuin gavotissa tai joissain kontratansseissa, vain äärimmilleen nopeutettuna. Siinä missä Tempo di Menuetto on kuin vähemmän hienostunut versio hovitanssista, finaalin huumori perustuu nopeaan tempoon ja äkillisiin yllätyksiin. Juonipaljastusten uhallakin kerron, että niistä ensimmäinen, jo tahdissa 17, on samalla suurin ja osan muodon kannalta ratkaisevin:

Tästä lisää aivan kohta. Toinen teema – yllättävässä As-duurissa – on luonteeltaan laulava. Siinä kohotahtisuudesta on luovuttu:

Osan on sanottu olevan rakenteeltaan ainutlaatuinen rondo- ja sonaattimuotojen yhdistelmä. Kuulostaa hienolta, mutta mitä se tarkoittaa? Rondomuodon esihistoria on tanssimusiikissa, piiritanssista se on saanut nimensäkin. Muodon periaatteena on, että sama musiikki palaa aina uudelleen, eri tavoin kontrastoivien välitaitteiden jälkeen, vaikkapa vähän kuin piiri- ja paritanssin vuorotteluna. Yksi näkökulma sonaattimuotoon on tarkastella sitä kerronnallisuuden kautta: sonaattimuotoinen osa on kuin tarina tai näytelty draama, jossa eri teemat edustavat henkilöitä tai draaman käänteitä. Tanssi ja tarina: vaikka tätä osaa ei sen kummemmin analysoisi, molemmat elementit ovat läsnä, jos niin halutaan.

Alun mörkö säikäyttää yleisön vielä kahdesti myöhemmin. Vasta kolmannella kerralla se paljastaa todellisen luonteensa: Cis-sävelen kautta musiikki vaihtaa sävellajin äärimmäisen kaukaiseen fis-molliin. On kuin kuultavana olisi kokonaan toinen maailma, hektisen riemukkaan tunnelman dramaattinen kääntöpuoli. Tämä käänne on kuitenkin vain hetkellinen: pian musiikki palaa F-duuriin ja riemukkaan lopun valmistelut alkavat.

Kahdeksannen sinfonian jälkeen Beethovenin sinfoniatuotannossa seurasi kahdentoista vuoden tauko ennen sarjan huipentavaa yhdeksättä sinfoniaa. Keski-Pohjanmaan Kamariorkesteri, Tapiola Sinfonietta, solistikvartetti ja Musiikkitalon kuoro esittävät sen Klaus Mäkelän johdolla lokakuun alussa. Yhdeksännessä sinfoniassa Beethoven ei suinkaan jatkanut siitä, mihin edellisissä sinfonioissaan oli jäänyt, vaan aloitti kokonaan uuden aikakauden. Käsittelen tietä yhdeksänteen ja 1810-luvun loppuvuosia tulevissa postauksissani, luultavasti alkusyksystä, mutta euraavan kerran palaan blogini pariin viimeistään kevään korvalla, kun Janne Virkkala ja Joel Papinoja esittävät upean A-duuri-sellosonaatin Kokkolan Raatihuoneen salissa!