Covid-19 on muuttanut meidän kaikkien elämäämme, ja tietenkin se on vaikuttanut myös Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterin Beethoven-sarjaan ja sitä kautta tämän blogin ilmestymiseen. Nyt on kuitenkin aihetta päivitykseen. Vaikka Beethovenin sinfonioiden sarja jää odottamaan huipentumistaan joulu-tammikuuhun 2021—2022, säveltäjän sello-piano-musiikin sarja viedään tämän juhlavuoden aikana päätökseen. Ensi perjantaina Snellman-salin lavalle astuvat sellisti Ulla Lampela ja pianisti Sonja Fräki. Luvassa on kaksi Beethovenin teosta ja bonuksena suomalaisen säveltaiteen juhlaa, kun aikamme merkittävimpiin säveltäjiin kuuluvan Kalevi Ahon uusi sonaatti saa kantaesityksensä.
Konsertin Beethoven-numerot ovat samoista opuksista kuin helmikuussa kuullut sonaatit. Kirjoitin kaikenlaista niiden taustoista helmikuussa. Suosittelenkin tarkistamaan tuosta postauksestani, mitä ainakin kannattaa tietää Preussin sellistikuninkaasta, ranskalaisista Duportin sellistiveljeksistä ja kreivitär Anna Maria Erdödystä.
Perjantaisen konsertin avausnumero on ainoa mollisävellajissa alkava teos Beethovenin sellosävellysten joukossa. Sen dramaattinen ja melodinen johdanto vie allegro-jaksoon, jonka nopeutta säveltäjä on alleviivannut ”piu tosto presto” (ennemminkin presto-tempossa) täydennyksellä. Sonaatin toisessa osassa luovutaan mollista: valoisa, suorastaan hilpeä meno jatkuu keskeytyksettä loppuun saakka.
Musiikkianalyytikot ovat nähneet sonaatin sävelaiheissa yhteyksiä Händelin oratorioon Judas Maccabeus, jonka Beethoven oli kuullut sekä Wienissä että Berliinissä ennen sonaatin säveltämistä (ja jonka kuoro-osan melodian ”See the conquering hero comes” hän valitsi sellolle ja pianolle säveltämänsä variaatioteoksen teemaksi). Kyseinen kolmesta laskevasta (tai nousevasta) sävelestä koostuva motiivi on keskeisenä rakennusaineena niin oratoriossa kuin g-molli-sonaatissa. Oratoriossa on myös sellosoololla varustettu aaria ”Ah wretched Israel”. Sen sellistinä Beethovenin Berliinissä kuulemassa esityksessä oli kaiken todennäköisyyden mukaan Jean Louis Duport – ehkä tämäkin käy aihetodisteeksi yhteydestä g-molli-sellosonaatin ja Händelin oratorion välillä. Tämä Duportin sellistiveljeksistä nuorempi oli luultavasti opuksen 5 sonaatit Beethovenin kanssa kantaesittänyt muusikko. Kun sonaatit oli julkaistu vuonna 1798, Beethoven lähetti nuotin Duportille ja kertoi saatekirjeessä, että vaikka teokset oli muodollisesti omistettu Preussin kuninkaalle, ne oli todellisuudessa sävelletty Duportia varten.
Siinä missä sonaattien opus 5 innoittajana oli Jean Louis Duport, opuksen 102 takana oli kuvan mies, Joseph Linke (1783—1837), joka kantaesitti opuksen sonaatit yhdessä pianisti Carl Czernyn kanssa. Hän ei ollut Duportin veljesten kaltainen kansainvälinen kuuluisuus, vaan saavutti maineensa lähinnä kamarimuusikkona Wienissä. Nykyisen Puolan alueella syntynyt Linke opiskeli ja työskenteli orkesterimuusikkona Breslaussa (nykyinen Wroclaw Puolassa) ja muutti Wieniin vuonna 1808. Siellä hänestä tuli heti Ignaz Schuppanzighin perustaman ja kreivi Andrei Razumovskin (hänestä enemmän seuraavassa postauksessani, kun Kokkola-kvartetti esittää ns. Razumovski-kvarteton opus 59/1) ylläpitämän jousikvartetin sellisti. Linke soitti yhdessä Beethovenin ja Schuppanzighin kanssa ns. Arkkiherttua-pianotrion kantaesityksessä ja kantaesitti myös opuksen 102 sonaatit ja useimmat Beethovenin myöhäisistä jousikvartetoista. Linke oli vuosikausien ajan Beethovenin läheinen ystävä ja neuvonantaja selloa koskevissa asioissa. Hänen muistokirjoituksensa Neue Zeitschrift für Musik -lehdessä kertoo, että ”hän oli läheinen ystävä Beethovenin kanssa, joka kirjoitti paljon musiikkia häntä varten. Hänen tapansa esittää Beethovenin sävellyksiä oli ainutlaatuinen, enkä ole koskaan kuullut kenenkään toisen sellistin tulkitsevan samoin, tilanteesta riippuen lempeästi, hyökkäävästi, oikukkaasti, intohimoisesti, lyhyesti sanottuna, ilmaisevan itseään Beethoveniin musiikkiin niin oleellisesti kuuluvin tavoin.”
D-duuri-sonaatti opus 102/2 on sävelletty elokuussa 1815. Se on ainoa Beethovenin sellosonaateista, jossa on laaja, itsenäinen hidas osa, esitysohjeenaan ”mitä suurimmalla tunteikkuudella”. Osan avaava aihe tuo etsimättä mieleen perinteisen virsisävelmän – voisi hyvin kuvitella, että Beethovenilla oli mielessään luterilainen koraalimelodia. Ensimmäisessä osassa ovat tärkeässä asemassa lyhyet, lähes aforistisilta vaikuttavat aiheet, joiden avulla säveltäjä rakentaa tiiviin vuoropuhelun pianon ja sellon välille. Hitaasta osasta edetään keskeytyksettä fuugamaiseen finaaliin. Sen persoonallinen sävelkieli näyttää joidenkin aikalaiskommenttien perusteella ylittäneen omaperäisyydellään silloisten kuulijoiden vastaanottokyvyn. Eräs kriitikko piti sitä lopullisena todisteena siitä, että Beethoven ei osaa kirjoittaa kunnollista fuugaa! Vaikuttavasti rakennetun osan musiikki etenee oman sisäisen logiikkansa mukaisesti, eräänlaisena yhteenvetona ensimmäisen osan näennäisestä fragmentaarisuudesta ja toisen osan suuresta tunteikkuudesta. Fuugan ensimmäinen jakso perustuu ylös- ja alaspäisille asteikkokuluille. Osan keskivaiheilla mukaan tulee toinen teema, jolla säveltäjä näyttäisi viittaavan barokissa ja klassismissa paljon käytettyyn draamaa ja kärsimystä ilmentävään sävelhahmoon. Tässä yhteydessä se saa kuitenkin lempeän sovinnollisen olomuodon.
Konsertissa siis kuullaan Beethovenin musiikin lisäksi Kalevi Ahon sonaatti sellolle ja pianolle, jonka Ulla Lampela on tilannut itseään ja pianisti Sonja Fräkiä varten. Näin saadaan yksi lenkki lisää siihen suurenmoiseen, aikaansa seuraavien sellistimuusikoiden ketjuun, jonka varhaisia edustajia Duport ja Linke Beethoven-esityksillään olivat!
Beethoven 2018—2020 