Joutsenlaulu ja uuden alku

Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.

Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä – – –

Pitkät ajat menin varhain nukkumaan.

…vaarojen, kumpujen, harjujen välitse – – –

Aloittaminen on vaikeaa, ja onnistunut aloitus jää mieleen. Retoriikassa on paljon keinoja, joiden avulla puhe aloitetaan taidokkaasti. Johdattelu, aiheen esittely, suoraan asiaan meneminen: kaikki palvelevat samaa tavoitetta, kuulijan mielenkiinnon herättämistä.

Puhetaidon periaatteet vaikuttivat suoraan barokin musiikilliseen ajatteluun ja sitä kautta myös klassismin tyylin rakentumiseen. Beethovenin varhaistuotanto puolestaan jatkaa klassismin perintöä, mutta juuri hän lähti musiikillisessa ajattelussaan kohti jotain aivan uutta. Mitä tuo uusi oli, saa toivottavasti hieman lisävalaistusta tämän blogisarjan edetessä. Mutta jo ensimmäisessä sinfoniassa on kaiken klassismin keskellä paljon uutta luovia, omaperäisiä elementtejä. Ehkä tästä syystä sitä on joskus kutsuttu 1700-luvun joutsenlauluksi – tämä joutsen tosin laulaa hyvin elinvoimaisesti ja optimistisesti.

Sinfoniamusiikin saralla melko tavallinen tapa aloittaa oli varustaa teoksen ensimmäinen osa hitaalla johdannolla, joka saattoi viedä ajatukset barokkimaiseen juhlavuuteen tai luoda odotuksen tunnelmaa. Usein myös mentiin suoraan asiaan. Ääriesimerkki on varmasti tämä:

…mutta samaan in media res –sarjaan kuuluu esimerkiksi tämä:

Beethoven aloittaa ensimmäisen sinfoniansa hitaalla johdannolla, mutta siinä ei oikeastaan ole hovimaista juhlallisuutta. Aikalaisia hämmästytti jo ensimmäinen sointu: se johdattaa tässä tyylissä ennen kuulumattomalla tavalla musiikin välittömästi ulos pääsävellajista. Nykypäivän yleisön kaikenkuulleissa korvissa yllätys ei ehkä enää toimi samalla tavalla. Jos etsitään vertauskohtaa romaanialoituksista, Lauri Viidan Moreenin kolme pistettä olisi tavallaan melko lähellä (vaikka kerronnan rytmi on eri): on kuin jotain olisi jo tapahtunut ennen kuin ensimmäistäkään ääntä on soitettu, kuulija temmataan välittömästi mukaan tapahtumien keskelle.

Ratkaisu ei aina saanut ymmärtämystä kriitikoilta. Berlinische musikalische Zeitung –lehdessä heristettiin sormea vuonna 1805. Konsertin alussa esitetty Beethovenin sinfonia sai kriitikon mukaan yleisön pettymään, kun

”- – – suuren, sinfonisen soinnin asemasta kuultiin lyhyt, kohotahtinen dominanttiseptimisointu – – – kukaan ei halua sensuroida Beethovenin kaltaista etevää säveltäjää soveltamasta tällaisia vapauksia ja omituisuuksia, mutta tällainen aloitus ei ole sovelias tilavassa oopperasalissa järjestettyyn suureen konserttiin.”

Beethovenin ensimmäisestä sinfoniasta tuli kuitenkin pian suosittu Euroopan metropoleissa ja se vakiinnutti asemansa ohjelmistossa. Allgemeine musikalische Zeitungissa todettiin sinfonian Münchenin esityksestä vuonna 1812 – kun Beethovenin kylläkin nerokkaaksi tunnustettu sävelkieli oli jo kaukana aikalaisten musiikkimaun tavoittamattomissa – lakonisesti seuraavaa:

”Beethovenin C-duuri-sinfonia, miellyttävämpi ja melodisempi kuin tältä taiteilijalta voisi odottaa.”

Ensimmäisen sinfonian alkusointu on tärkeä yksityiskohta, mutta teoksen aidosti uraauurtava, beethoveniaaninen piirre on sen rytminkäsittely. Barokin aikana rytmiä hahmotettiin tahtiosahierarkioiden kautta (tämä on yksinkertaistus, mutta nyt ei ole aihetta eksyä harhapoluille Beethovenin parista). Nikolaus Harnoncourt (jonka johtamista esityksistä tämän postauksen ääninäytteet ovat) kirjoittaa kirjassaan Puhuva musiikki (suomennos Hannu Taanila):

Barokin musiikissa on – niin kuin tuohon aikaan elämän joka alueella – kaikki järjestetty hierarkisesti. En tässä tahdo puuttua siihen, onko se hyvä vai paha asia – siitähän on jo paljon puhuttu ja kirjoitettu; tahdon vain todeta, että tämä hierarkia on olemassa. On olemassa ”jaloja” ja ”epäjaloja”, hyviä ja huonoja säveliä. (Minusta on sekä musiikin että myös yhteiskuntajärjestelmän kannalta erittäin kiintoisa se tosiasia, että Ranskan vallankumouksen jälkeen tätä hierarkia ei enää oikeastaan lainkaan ole olemassa.)

Beethoven – vallankumouksen ystävä – kumoaa tätä hierarkiaa järjestelmällisesti sinfoniassaan. Esimerkiksi teoksen ensimmäisessä osassa ”huonot” tahtiosat on usein varustettu voimakasta korostamista tarkoittavalla merkillä (sf, sforzato). Sama koskee usein pidempien melodioiden painotuksia ja osan rytmistä energiaa muutenkin. Nuottikuvan asemesta ääninäyte:

Sinfonian toinen osa on suvanto kuohuvan teoksen keskellä, se ”miellyttävästi tyynnyttää kiihtyneet tunteemme”, kuten Allgemeine musikalische Zeitungissa kirjoitettiin vuonna 1804. Osan tavattoman elegantti tanssillisuus ja soitinryhmien toisiaan jäljittelevä kohteliaisuus tosin saattaa herättää kysymyksen säveltäjän tarkoitusperistä: onko tässä mukana ironiaa?

Kolmannessa osassa palataan rytmisen energian lähteille. Osan nimi on Menuetto, mutta siinä ei ole jälkeäkään hovitanssista:

Tässäkin voi halutessaan kuulla kapinamieltä. Nimeämällä osan menuetiksi Beethoven tanssittaa hoviväkeä mielensä mukaisessa tempossa, ei enää niin kuin Mozartin oopperan Figaro aariassaan Se vuol ballare, signor contino, menuetin tahdissa nyrkkiään taskussaan puiden.

Ratkaisulle voi kylläkin olla aivan käytännönläheinen peruste. Sinfonian toinen osa on menuetin tapaan kolmijakoisessa tahtilajissa ja suhteellisen eloisassa tempossa: perinteisen menuetin sijoittaminen kolmanneksi osaksi olisi ollut niin sanotusti tårta på tårta. Joka tapauksessa Beethoven olisi halutessaan mainiosti voinut käyttää tästä osasta sen luonteeseen paremmin sopivaa scherzo-nimeä: Haydn käytti sitä jo vuonna 1781 jousikvartetoissaan opus 33, ja Beethovenkin muutamassa 1. sinfoniaa edeltävässä jousikvartetossaan opus 18. Ehkä säveltäjä tosiaan halusi viestiä nimivalinnallaan jotain – tai sitten sinfonisen menuetti-osan perinne oli liian vahva kerralla murrettavaksi. Toisesta sinfoniastaan eteenpäin säveltäjä käytti nimeä scherzo.

Rytminen energia jatkuu sinfonian riemukkaassa finaalissa. Osa kuitenkin alkaa koko orkesterin täydellä voimalla soittamalla g-sävelellä (onko tämäkin pilantekoa ”sääntöjen mukaisesta” tavasta alkaa osa ”yhteisellä jousenvedolla”?) ja sitä seuraavalla vähitellen nousevalla sävelasteikolla.

Haydnmaisen humoristisen alun jälkeen osa on tulvillaan nuorekasta riemua.

Täysin eri tunnelmissa liikutaan Beethoven-projektin ensimmäisen konsertin avausnumerossa, Coriolanus-alkusoitossa. Teos liittyy säveltäjän tuttavan Joseph von Collinin murhenäytelmään. Se kantaesitettiin yksityisessä konsertissa vuonna 1807, samassa yhteydessä kuin säveltäjän valoisa 4. sinfonia (esitetään Klaus Mäkelän johtamassa konsertissa 13.4.2019). Kompaktin alkusoiton dramaattinen ja synkkäsävyinen olemus on nähty myös Beethovenin omakuvana, vähän samaan tapaan samassa sävellajissa kulkeva Kohtalonsinfonia (KPKO:n konsertissa 29.11.2019, kapellimestarina John Storgårds). Beethoven oli näyttämötaiteen ystävä ja arvosti mm. Schillerin näytelmiä. Saavuttuaan Wieniin vuonna 1793 hän kirjoitti muistiin katkelman Schillerin näytelmästä Don Carlos – ehkä eräänlainen omakuva sekin, samassa hengessä kuin Coriolanus-alkusoitto:

Kuumaverisyys on heikkouteni – nuoruuteni on rikokseni. En ole läpikotaisin paha. Vaikka villisti kuohuvat tunteet saattavat vietellä sydämeni, silti sydämeni on hyvä.

Seuraavassa postauksessani puhutaan ainakin jättiläisen jalanjäljistä ja Brahmsista – Brahmsin ensimmäinen sinfonia kuullaan KPKO:n ja Vaasan kaupunginorkesterin yhteiskonsertissa 4.10 (Vaasassa) ja 5. 10. (Kokkolassa).