Tanssin apoteoosi

Beethovenin seitsemäs sinfonia A-duuri op. 92 valmistui vuonna 1812 Teplitzin kylpyläkaupungissa. Säveltäjä oli käynyt tässä nykyisen Tšekin tasavallan pohjoisosassa sijaitsevassa  kaupungissa ensimmäisen kerran edellisenä syksynä. Nykyään nimellä Teplice tunnettu kaupunki oli Euroopan varakkaan porvariston ja ylhäisön suosiossa. Juuri Teplitzissä tapahtui joskus kesällä 1812 täällä kuvailemani välikohtaus Beethovenin, Goethen ja keisarillisen perheen välillä. Toisin kuin kirjallisuuden jumalhahmoksi jo kohonnut Goethe, Beethoven ei suostunut väistämään ylhäisöä, vaan tunkeutui omien sanojensa mukaan hattu syvällä päässään, takki ylös asti napitettuna keskelle tiheintä joukkoa. Ehkä röyhkeyden teki Beethovenille helpommaksi se, että vastaantulijoiden joukossa oli hänen ystävänsä ja oppilaansa, arkkiherttua Rudolph.

Vai tapahtuiko tuota kohtausta lainkaan? Kirje, jossa tapauksesta kerrotaan, on päivätty elokuulle 1812. Lähteen aitoutta on epäilty. Sen enempää Beethoven kuin keisarillinen perhe ei ollut juuri tuolloin Teplitzissä, arkkiherttua Rudolphin ei tiedetä vierailleen kaupungissa koko kesänä. Oli tarina sitten totta tai ei, se kuvaa osuvasti noista ajoista lähtien vallinnutta käsitystä Beethovenin luonteesta ja asemasta: yksinäinen nero, hengen jättiläinen, jonka teoksia on ehkä vaikea ymmärtää, mutta joka ansaitsee arvonannon omalla ehdottomuudellaan.

Seitsemäs sinfonia alkaa hitaalla johdannolla, samoin kuin ensimmäinen, toinen ja neljäs:

Vivace-jakson rytmiaihe kasvaa orgaanisesti johdannon lopusta; menettely korostaa tämän ranskalaisesta alkusoitosta periytyvän muodon jaksojen sisäistä yhteenkuuluvuutta.

Siinä missä vaikkapa viidennen sinfonian ensimmäisen osan rytmiikka on ikäänkuin syntynyt valtavasta, sisäisestä ilmaisupakosta, tässä osassa – ja itse asiassa koko sinfoniassa – rytmiikan asema on jotenkin vielä ensisijaisempi, kokonaisuutta määrittelevä. Ajatus taustalla piilevistä runomitoista, josta kirjoitin edellisessä postauksessani, on ehkä yritys määrittää juuri tätä rytmin kokonaisvaltaista tehtävää teoksessa.

Varsinaista hidasta osaa ei ole. Allegretto on vain rauhallinen suvanto ensimmäisen osan ja Scherzon rytmisen ilotulituksen välissä. Allegretto-osa on ollut alusta lähtien eräs Beethovenin suosituimmista sävellyksistä: kantaesityksessä se piti soittaa uudestaan ja sittemmin se on sovitettu mitä moninaisimmille kokoonpanoille. Nyky-yleisölle se saattaa olla tuttu Kuninkaan puhe -elokuvan koskettavasta kohtauksesta, jossa nuoresta saakka änkyttänyt Englannin kuningas Edvard VIII pitää radiopuheen toisen maailmansodan puhjettua. Yksityisen ihmisen henkilökohtainen trauma ja sen voittaminen yhdistyvät maailmanhistorialliseen, traagiseen hetkeen tämän musiikin saattelemana.

Osan lyyristä tunnelmaa korostaa sen sävellaji: a-molli ei synnytä dramaattista kontrastia sinfonian pääsävellajiin A-duuriin.

Wolfgang Osthoff -niminen musiikkitieteilijä on havainnut aiheen sopivan pyhiinvaeltajien kulkueissa usein lauletun laulun Sancta Maria, ora pro nobis tekstiin. Mielenkiintoinen ajatus, joka kuitenkin saattaa olla vain seurausta aiheen vahvasti runomitallisesta rytmiikasta. Osan luonteeseen on sisäänrakennettu myös vaikutelma spatiaalisesta liikkeestä, oli se sitten kulkue tai tanssia. Koko sinfonialle ”tanssin apoteoosi” -lisänimen antanut Richard Wagner oli tietenkin jälkimmäisen kannalla.  Hänen poikansa Siegfried Wagner on muistelmissaan kertonut liikuttavan tarinan varsinaisesta titaanien kohtaamisesta. Franz Liszt vieraili yllättäen vanhan Wagnerin luona vain muutama viikko ennen tämän kuolemaa ja alkoi isäntää odotellessa soittaa flyygelillä juuri tätä osaa. Lisztin seurue keskittyi kuuntelemaan musiikkia eikä huomannut Wagnerin saapuvan hetken kuluttua huoneeseen vain Siegfried-pojan näkemänä, tanssien ”mitä taitavimmin ja sulokkaimmin”.

Rakenteeltaan Allegretto on muunnelmamuotoinen; kontrastina kulkuemaisesti etenevälle kasvulle luovat kontrastin osan keskivaiheilla duuritaite…

…ja sitä pian seuraava fugato.

Scherzon vauhdikas meno…

keskeytyy kahdesti laulavaan trioon; sen aiheen uskotaan jäljittelevän itävaltalaista pyhiinvaelluslaulua:

Finaali päättää teoksen riemukkaaseen tanssiin, jossa siinäkin riehakas, marssimainen rytminkäsittely nousee pääosaan. Osan perusteella ei ole suuri ihme, jos kantaesityksen yleisö niputti seitsemännen sinfonian ja Wellingtonin voitto -teoksen samaan sotaisan voittoisaan kategoriaan!

 

 

 

 

 

 

 

Tietoa kirjoittajasta

kpko-beethovenprojekti

Lauri Pulakka on Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterin 1. soolosellisti, ohjelmistokoordinoija sekä musiikin tohtori, joka on kiinnostunut vähän kaikesta musiikkiin, historiaan ja elämään liittyvästä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s