Valosta varjoon

Ensi viikolla (lauantaina 14.3.) on vuorossa Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterin Beethoven-sarjan toiseksi viimeinen konsertti. Juha Kangas johtaa orkesteria, ja päänumerona on tietenkin valoisa ja humoristinen kahdeksas sinfonia, joka saa seurakseen kahden aikalaisen, Mozartin ja Schubertin tanssisävellyksiä. Tummia sävyjä konserttiin tuo Pehr Henrik Nordgrenin Konsertto kanteleelle ja orkesterille, jonka solistina taituroi kantelisti Eija Kankaanranta.

Olen postauksissani usein esitellyt Beethovenin elämänvaiheita ja niiden suhdetta kulloinkin vuorossa olevaan sinfoniaan. Kahdeksannen sinfonian kohdalla tämä esittely on oikeastaan jo tehty täällä ja täällä. Käsittelen sinfonian sisältöä ensi viikolla ilmestyvissä postauksissani, mutta nyt pieni kronikka siitä, mitä Beethovenin elämässä pian teoksen valmistumisen jälkeen tapahtui.

Beethoven aloitti F-duuri-sinfoniansa säveltämisen heti seitsemännen sinfonian valmistumisen jälkeen toukokuussa 1812. Teos valmistui kesän loppuun mennessä, viimeistään lokakuussa 1812, jolloin käsikirjoituspartituuri on päivätty. Säveltäjä oli tuolloin matkustanut kesänviettopaikastaan Teplitzistä Linziin tapaamaan veljeään Nikolaus Johannia. Ilmeni, että tällä oli suhde taloudenhoitajansa kanssa. Tuohtunut isoveli Ludwig näki paljon vaivaa, jotta moraaliton asiantila korjaantuisi. Hänen piispalta ja maalliselta virkavallalta pyytämänsä apu ja suoranaiset uhkavaatimukset saivat lopulta aikaan sen, että veli ja taloudenhoitaja Therese Obermayer avoituivat.

Beethoven-elämäkerturi Maynard Solomon näkee välikohtauksen säveltäjän oman rakkauselämän onnettoman tilanteen heijastumana. Valoisaa kesää seurasi varjojen täyttämä kausi. Kirje ”Kuolemattomalle rakastetulle” on peräisin juuri kesältä 1812, ja oli sen kohde kuka hyvänsä, suhde ei päättynyt onnellisesti, vaan ehkä yhtäkkiseen eroon. Veljen saama kohtelu olisi siis ollut eräänlaista Beethovenin omien tunne-elämän ongelmien kompensaatiota. Solomon näkee myös säveltäjän luomisvoiman yhtäkkisen tyrehtymisen johtuneen hänen rakkauselämänsä kriisistä.

Tässä melko epäbeethoveniaaniselta vaikuttavassa syyssä sävelsuonen ehtymiseen saattaa hyvinkin olla perää. Ainakin se on mahdollinen osaselitys säveltäjän ilmeisiin elämänhallintaongelmiin, joita ilmeni noihin aikoihin. Vuoden 1813 kirjeissä arkkiherttua Rudolphille Beethoven kertoo pitkään jatkuneesta alakulosta ja turhautuneisuudesta. Kirjeissä pitkäaikaiselle ystävälle, kreivi Nikolaus Zmeskallille, vihjaillaan käynneistä prostituoitujen luona. Säveltäjä lienee hautonut jopa itsetuhoisia ajatuksia, kymmenisen vuotta kuolemaa aavistelevan Heiligenstadtin testamentin jälkeen. Kesällä 1813 eräät ystävät kohtasivat hänet Wienin lähistöllä Badenin kylpyläkaupungissa ”mitä surkuteltavimmassa kunnossa”, ”ilman takkia ja ehjää paitaa”, ”niin välinpitämättönä omasta ulkoasustaan, että hänet saattoi julkisesti nähdä täysin likaisena”. Vuonna 1813 42-vuotias Beethoven, entinen seurapiirileijona ja jo neroksi kohotettu, äärimmäisen tuottelias säveltäjä, oli todella muuttunut. Hän ei säveltänyt tuon vuoden tammi–heinäkuussa mitään mainitsemisen arvoista. Vuoden mittavin teos oli elo–lokakuussa sävelletty viihteellinen Wellingtonin voitto, teos, jonka vaatimattoman laadun hän tietenkin hyvin ymmärsi. Eräälle sitä kritisoineelle kanssaihmiselle hänen kerrotaan todenneen: ”se, mitä minä paskannan, on parempaa kuin mitä sinä kykenet edes ajattelemaan.”

Kaikesta vaikeuksien aiheuttamasta eristäytymisestä huolimatta Beethovenin elämässä tapahtui muutakin. Seitsemäs ja kahdeksas  sinfonia saivat yksityiset harjoitusesitykset arkkiherttua Rudolfin palatsissa huhtikuussa 1813. Vakavasti sairas veli Caspar Carl ilmoitti, että hänen kuolemansa jälkeen Ludwigin tulisi olla hänen poikansa Karlin huoltaja – lupaus, joka johti muutamaa vuotta myöhemmin katkeraan oikeustaisteluun. Beethovenin ystävä ja pitkäaikainen mesenaatti ruhtinas Lobkowicz teki vararikon ja joutui häpeällisesti muuttamaan pois Wienistä.

Kahdeksannen sinfonian julkinen kantaesitys sai odottaa vielä seuraavan vuoden huhtikuuhun. 27.4.1814 järjestettiin Wienin Hofburgin Redouten-salissa konsertti, jonka ohjelmassa oli pelkästään Beethovenin musiikkia: seitsemännen sinfonian uusintaesitys, eräs varhainen laulutrio, kahdeksas sinfonia ja yleisön ehdoton suosikki, ”sotasinfonia” Wellingtonin voitto.

Redoutensaal
Puolisen vuotta kahdeksannen sinfonian kantaesityksen jälkeen alkoi Wienin kongressi, jonka konservatiivisena tavoitteena oli palauttaa tasapaino Napoleonin sotien järkyttämään Eurooppaan. ”Tanssivan kongressin” tanssiaiset järjestettiin nekin Hofburgin Redouten-salissa.

Kahdeksannen sinfonian kesällä 1812 tehdyt varhaiset luonnokset osoittavat, että alkuvaiheessa Beethoven suunnitteli teoksesta pianokonserttoa, mutta sen lopullinen muoto hahmottui varsin nopeasti. Joissain varhaisissa luonnoksissa säveltäjä viittasi tähän teokseen järjestysnumerolla kaksi: näyttää siltä, että hän suunnitteli säveltävänsä heti perään vielä kolmannen, d-molli-sinfonian. Tämä, kuten niin monet säveltäjän sinfoniasuunnitelmat, jäi alustavien luonnosten tasolle. Seuraavaa sinfoniaa – sekin d-mollissa, muttei vuoden 1812 luonnoksiin liittyvä – saatiin odottaa yli 10 vuotta.

Kahdeksannesta sinfoniasta sanotaan usein, että se katsoo taaksepäin, 1700-lukuun, ja kyllähän yhteisiä piirteitä löytyy: teoksen lyhyehkö kesto, sen valoisa, viihdyttävä perusolemus, eräänlainen klassinen ”yleispätevyys” yksillöllisen tunnekuohun asemesta, menuetti-osan ilmestyminen takaisin kokonaisuuteen. Mutta kahdeksannen sinfonian voi nähdä toisinkin: lyhyydessä on uudenlaista kompaktiutta, motiivien käsittely ei ole klassisen hienostunutta, vaan aitoa Beethovenia, valoisuutta omaperäisempää on teoksen runsas ja persoonallinen huumori, klassiseen sinfoniaan vakiintuneen ”hitaan osan” asemesta Beethovenin kahdeksannen toinen osa on hilpeä Allegretto-rallatus.

Tähän aihepiiriin palaan ensi viikolla, jolloin käsittelen sinfoniaa tarkemmin. Nyt vain erikoinen, romantiikan ajan yksilöllisyyttä ja tunne-estetiikkaa korostavan eetoksen vastainen ajatusleikki: olisiko mahdollista kuvitella rinnakkaistodellisuus, jossa Eroican, Kohtalonsinfonian tai yhdeksännen sinfonian asemesta Beethovenin kahdeksannen sinfonian omaperäiset piirteet olisi nähty ”beethoveniaanisuuden” huipentumana ja teoksesta olisi tullut esikuva 1800-luvun säveltäjillä? Ehkä ei, mutta sinfonisen musiikin historia olisi tällaisessa todellisuudessa hyvin erilainen, ainakin hilpeämpi!

Beethoven rikkoo tällä sinfonialla hänestä jo muodostunutta kuvaa sankarillisena säveltäjänerona, ja jälkipolville juuri tuon sankarihahmon nostaminen säveltaiteen kaanoniin on ollut joskus tärkeämpää kuin hyväksyä kaikki vivahteet osaksi säveltäjän ainutlaatuista, luovaa persoonallisuutta. Eli jälleen yksi versio tuosta tutusta ajatuksesta vanhasta lännenelokuvasta, johon viittaan jo toisessa postauksessani syksyllä 2018: ”jos legendasta tulee totuus, painakaa legenda”.

Tietoa kirjoittajasta

kpko-beethovenprojekti

Lauri Pulakka on Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterin 1. soolosellisti, ohjelmistokoordinoija sekä musiikin tohtori, joka on kiinnostunut vähän kaikesta musiikkiin, historiaan ja elämään liittyvästä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s