Jälleen on Beethoven-viikko alkamassa! Lauantaina 1.12. on Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterin konsertissa vuorossa säveltäjän toinen sinfonia Sakari Oramon johdolla. Siispä kerron ensin henkilöstä, jolle teos on omistettu: ruhtinas Karl Lichnowskysta (1761—1814). Sen jälkeen muutama sana itse sinfoniasta.
Lichnowsky (koko ruhtinaalliselta nimeltään Karl Alois Johann-Nepomuk Vinzenz Leonhard, ruhtinas Lichnowsky) syntyi ja asui Wienissä, mutta hänen varakkuutensa ytimenä olivat maaomistukset nykyisen Tšekin tasavallan alueella. Hän opiskeli lakia ja hankki jo varhain myös musiikillista sivistystä. Leipzigissa opiskellessaan hän tutustui Johann Sebastian Bachin ensimmäisen elämäkerturin Johann Nikolaus Forkelin kautta tämän musiikkiin, mikä oli vielä tuohon aikaan erittäin harvinaista. Lichnowskyn puoliso oli niinikään vaikuttavan aatelisen nimen omaava Maria Christiane Josepha von Thun und Hohenstein, jonka äiti oli jo Mozartin tärkeä suosija ja taloudellinen tukija. Musiikkia rakastavaan sukupiiriin kuului vielä Lichnowskyn käly, jonka puoliso oli yksi Beethovenin tärkeistä tukijoista, venäläinen kreivi Andrei Razumovski.
Myös Lichnowsky oli 1780-luvulla hetken aikaa Mozartin mesenaattina järjestäen tämän Berliinin matkan vuonna 1789. Lichnowsky myös lainasi Mozartille rahaa. Säveltäjä ei maksanut takaisin (summa oli huomattava, yli 1400 floriinia, vähintäänkin tuon ajan muusikon vuosipalkkatasolla), ja tämä johti siihen, että Lichnowsky haastoi Mozartin – oman vapaamuurariveljensä – oikeuteen marraskuussa 1791, vain muutama kuukausi ennen säveltäjän kuolemaa. Kaukana ei ole ajatus, että hän sittemmin koki epäonnistuneensa Mozartin tukemisessa ja hoiti huonoa omaatuntoaan avokätisyydellään Beethovenia kohtaan. Niin tai näin, Lichnowsky menetti lopulta suuren osan omaisuudestaan ja joutui asumaan viimeiset vuotensa varsin vaatimattomissa olosuhteissa. Tämä ei ehkä kuitenkaan ollut taiteen suosimisen, vaan Napoleonin sotien ja huononevien suhdanteiden syytä.
Lichnowsky ei ollut Beethovenin ensimmäinen aatelinen suojelija, mutta yksi tärkeimmäistä. He tapasivat pian Beethovenin saavuttua Wieniin vuonna 1792. Hän tarjosi puolisoineen Beethovenin käyttöön asunnon ja huolehti hänestä kaikin tavoin kuin perheenjäsenestään – minkä Beethoven ilmeisesti koki liiankin holhoavana. Schindlerin mukaan hän totesi:
He kohtelivat minua kuin pojanpoikaa. Ruhtinattaren tunteet tulivat ajoittain niin ylihuolehtivaisiksi, että hän tuntui haluavan laittaa ylleni lasikuvun, ettei kukaan sopimaton ihminen voisi koskea minuun tai edes hengittää minua kohti.
Vuodesta 1800 ainakin vuoteen 1806 Lichnowsky antoi Beethovenille 600 floriinin vuotuisen eläkkeen. Lisäksi hän mm. järjesti Beethovenin pianotriokokoelman opus 1 julkaisun (tästä kustantaja maksoi Beethovenille 843 floriinia, lähes kaksi kertaa säveltäjän vuositulot Bonnissa) ja lahjoitti säveltäjälle neljän huippuarvokasta italialaista jousisoitinta (Amatin ja Guarnerin tekemät viulut vuosilta 1690 ja 1718, Vincenzo Rugeron tekemän alttoviulun vuodelta 1690 ja Andrea Guarnerin tekemän sellon vuodelta 1675). Beethoven mainitsee nämä soittimet Heiligenstadtin testamentissaan ja oli selvästi hyvin kiintynyt niihin, sillä hän ei koskaan luopunut niistä. Nykyään niitä säilytetään Beethoven-museossa Bonnissa.
Beethoven kiitti omistamalla teoksiaan Lichnowskylle ja tämän lähipiirille (tuohon aikaan omistuksista yleensä maksettiin, joten tämäkin merkitsi Beethovenille lisätuloa), mutta kapinoi jatkuvasti ruhtinaan suojelevaa asennetta vastaan. Lopulta vuonna 1806 Beethovenin ja Lichnowskyn välit rikkoutuivat riitaan koskien esiintymistä päivällisvieraina olevina ranskalaisille upseereille. Beethovenin kerrotaan jättäneen ruhtinaalle viestilapun jossa luki:
Maailmassa on paljon ruhtinaita ja jalosukuisia, mutta vain yksi Beethoven.
Jo Beethovenin varhaisteoksissa hänen musiikkinsa ominaislaatu tulee esille: useimmiten ne kasvavat sisällöltään paljon alkuperäisen yhteytensä, aatelisten käyttömusiikin ja samalla ajan keskivertaisen musiikillisen käsityskyvyn yläpuolelle. Tämä piirre yhdistyneenä rajuun luonteeseen olisi jo sinänsä ehkä riittänyt asettamaan esteitä Beethovenin urakehitykselle seurapiireissä, mutta säveltäjällä oli silti runsaasti ylhäisiä suosijoita. Ranskan vallankumouksen jälkeinen, romantiikan ihanteita jo kunnioittava – tai ainakin niistä keskusteleva – aika oli sallivampi kuin parikymmentä vuotta aiemmin, jolloin Mozart pyrki elämään vapaana taiteilijana Wienissä. Taiteilijoiden tukeminen oli suorastaan muotia, ja tähän rooliin Beethoven istui mainiosti.
Seurapiirielämän vastavoimana vaikutti alkava kuurous, joka johti vähitellen Beethovenin sosiaaliseen eristäytymiseen. Kirjeessään vuodelta 1801 pitkäaikaiselle ystävälleen Franz Wegelerille Beethoven kirjoittaa:
Minä vietän kurjaa elämää. Jo kaksi vuotta olen välttänyt kaikkia seurapiirejä, koska minun on mahdotonta keskustella ihmisten kanssa: minä olen kuuro. Jos minun ammattini olisi toinen, kävisi se vielä päinsä; mutta minun toimialallani on tämä tilanne aivan kauhea. Mitä tulisivatkaan vihamieheni, joiden luku ei ole aivan pieni, sanomaan! – – – Teatterissa minun täytyy asettua aivan orkesterin lähelle voidakseni kuulla näyttelijöitä. En kuule soittimia ja ihmisäänten korkeita säveleitä, jos istun kauempana.
Toisin kuin Mozart, Beethoven yleensä luonnosteli teoksiaan pitkään. Tässä valossa toinen sinfonia valmistui nopeasti, suurelta osin vuosina 1801—1802, mutta todennäköisesti säveltäjä muokkasi sinfoniaa vielä sen ensiesityksen jälkeen. Kantaesitys oli viidentenä huhtikuuta 1803 Theater an der Wienissä. Samassa konsertissa esitettiin myös ensimmäinen sinfonia, c-molli-pianokonsertto ja odotetuin uutuus, nykyään konserttiohjelmista kadonnut oratorio ”Kristus Öljymäellä”. Sinfonia herätti vaihtelevia mielipiteitä. Eräiden mukaan se oli ”liian pitkä ja keinotekoinen”, vain yhdessä arvostelussa ennustettiin sen elävän vielä silloinkin, ”kun tuhannet nykypäivän ylistetyt muotiluomukset ovat kauan sitten painuneet unohduksiin.” Yleisesti kommentoitiin sen olevan myös vaikea soitettava. Teoksen esitys Berliinissä arvioitiin hyvin yksityiskohtaisesti Allgemeine musikalische Zeitung -lehdessä marraskuussa 1804. Yhteenvetona tässä arvostelussa todettiin, että ”tämä sinfonia ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta kuin Mozartin ja Haydnin sinfoniat”.
Toinen sinfonia on hyvä esimerkki Beethovenin musiikin klassis-romanttisista piirteistä. Muotonsa tasapainoisuuden ja sävelkielensä kirkkauden puolesta se jatkaa Mozartin ja Haydnin perinnettä, dynaamisten kontrastien ja odottamattomien modulaatioittensa puolesta se on aidon beethoveniaaninen. Huomiota herättävää on, että Heiligenstadtin testamentin elegisiä sävyjä ei sinfoniassa juuri voi havaita. Päinvastoin, sen nopeat osat ovat ylitsepursuavan energisiä ja hidas rauhallisen tunnelmallinen. Vain muutamin paikoin – esimerkiksi ensimmäisen osan johdannon eräiden varjostusten kohdalla ja nopeiden osien uhmakkaissa vaiheissa – voisi spekuloida ”soivan elämäkerran” mahdollisuudesta.
Sinfonian ensimmäinen alkaa hitaalla Adagio-jaksolla:
Siinä missä ensimmäisen sinfonian vastaava jakso oli vain lyhyehkö johdanto, toisen sinfonian alku on huomattavasti painokkaampi, sisältäen edellisen kaltaisia barokkimaisia ja toisaalta Mozartin Don Giovanni –oopperan mieleen tuovia käänteitä:
Johdantoa seuraava sonaattimuotoinen Allegro con brio on muodoltaan klassisen tasapainoinen osa, jonka lopun coda-jakso sisältää vielä muutaman harmonisen yllätyksen. Osan ydinaiheen perusmotiivia – pitkää ääntä seuraavaa kuudestoistaosakuviota – on käytetty monipuolisesti, mm. näillä kolmella tavalla:
Toinen osa on kolmijakoinen Larghetto. Siinä ei ole ensimmäisen sinfonian vastaavan osan tanssillisuutta, vaan yleisilme on lempeän laulava.
Kolmas on vauhdikas ja leikkisä scherzo, jonka pääjakso perustuu eri soitinryhmien jäljittelylle.
Viimeisen osan pääaiheen humoristisen ilkkuva motiivi…
… leimaa koko osaa, myös sen dramaattisimpia käänteitä. Tähän aiheeseen liittyy tarina: musikologi Robert Greenberg sanoo sen kuvaavan Beethovenin ”legendaarisen huonon” ruoansulatuksen aiheuttamaa hikkaa. Hän esittää tarinan historiallisena totuutena ilman mitään lähdeviittauksia, eli uskokoon ken tahtoo…
Allgemeine musikalische Zeitungissa julkaistiin toukokuussa 1804 arvio teoksesta sen ensimmäisen nuottipainoksen ilmestyttyä. Tekstiin on hyvä lopettaa tämä postaus, sillä sen sisältämät ajatukset saattavat toimia hyvänä ohjeena myös nykypäivän kaiken kokeneelle yleisölle, minkä tahansa kulutusta kestävän musiikin suhteen:
Ei voi olla yhdentekevää millekään musiikkiyhteisölle ja taiteen ystäville, että viimeinkin Beethovenin toinen sinfonia on ilmestynyt painettuna. Se on merkittävä, jättimäinen teos, jonka syvyydelle, voimalle ja luovalle taidolle löytyy vain vähän vertailukohtia. Sen vaikeusaste on sekä säveltäjän että esittäjistön näkökulmasta aivan varmasti jotain, mitä ei missään aiemmassa sinfoniassa tunneta. Se vaatii tulla soitetuksi uudelleen ja uudelleen jopa parhaiden orkestereiden ollessa kyseessä, ennen kuin sen hämmästyttävän monet omaperäiset ja jopa erikoiset ideat liittyvät yhteen muodostaen suuren kokonaisuuden, juuri niin kuin säveltäjällä on ollut mielessään. Myös kuulijoiden täytyy kuulla se aina uudestaan, jopa heidän, joilla on musiikillista tietämystä, ennen kuin he voivat innolla nauttia yksityiskohtien kokonaisuudesta ja kokonaisuuden yksityiskohdista. – – – Toivottavasti tätä teosta ei tarvitse turhaan suositella kuulijoille, joille musiikki on jotain muutakin kuin pelkkää hetken viihdykettä.
Beethoven 2018—2020 