Jättiläisen jalanjäljet

Beethovenin vaikutus jälkipolviin oli valtava. Läpi 1800-luvun säveltäjät – erityisesti saksankielisessä kulttuuripiirissä – eivät voineet säveltää sinfoniaa ottamatta samalla jotenkin kantaa Beethovenin tuotantoon. Länsimaisen musiikin historiassa Beethoven ja hänen aikansa edustaa käännekohtaa. Aikaisemmin oltiin yleensä kiinnostuneita vain oman ajan (ja oman kulttuuripiirin) musiikista – jo muutaman vuosikymmenen ikäistä sävellystä saatettiin pitää ”vanhana” musiikkina, joka joutaakin vaipua unohduksiin. 1800-luvun edetessä löydettiin uudestaan ensin Bach, Couperin ja monia muita barokin mestareita, sitten kiinnostuttiin renessanssista, keskiajasta ja 1900-luvulle tultaessa myös joidenkin muiden kulttuurien musiikeista. Mitä kauemmaksi Beethovenin ajasta edettiin, sitä kauemmaksi sen taakse kurkotettiin. Musiikin historian aika laskettiin ennen ja jälkeen Beethovenin.

Beethovenin perinnön vaikutus ei rajoittunut vain sinfonioihin ja muuhun niin sanottuun absoluuttiseen musiikkiin. Viidennen sinfonian sävellystekninen keskittyneisyys, kuudennen sinfonian vapaa maalailevuus, yhdeksännen sinfonian suurimuotoisuus, myöhäisten jousikvartettojen moderni abstraktisuus… Beethovenin tuotanto on ollut esikuvallisena inspiraationlähteenä hyvin monenlaisille musiikkisuuntauksille ja -estetiikoille.  1800-luvulla se koettiin yhtä lailla velvoittavana Richard Wagnerin kannattajien kuin heidän vastustajiensa keskuudessa.

Johannes Brahms pyrki pysymään näiden ristiriitojen ulkopuolella, mutta anti-wagneriaanit halusivat hänet johtohahmokseen. Sekä Wagnerille että Brahmsille Beethovenin yhdeksäs sinfonia oli käänteentekevä elämys. Wagner kirjoittaa ”Elämäni”-muistelmateoksessaan (suomentanut Saila Luoma):

Tämä sinfonia sisältää kaikkien salaisuuksien avaimet. Siksi ryhdyin perehtymään siihen ja vaivalloisesti kopioimaan teosta.

Brahms puolestaan alkoi luonnostella ensimmäistä sinfoniaansa kuultuaan Beethovenin yhdeksännen. Tämä suunnitelma raukesi ja hänen kerrotaan sanoneen 1870-luvun alussa kapellimestari Hermann Leville:

”En aio koskaan säveltää sinfoniaa! Sinulla ei ole aavistustakaan, miltä tuntuu, kun kuulee koko ajan takanaan sellaisen jättiläisen askelten kaiun.”

Beethovenin askelten kaiusta huolimatta Brahms kuitenkin sai ensimmäisen sinfoniansa valmiiksi 43-vuotiaana vuonna 1876 ja sen jälkeen vielä kolme lisää. Itse asiassa Brahmsin tuotannosta löytyy paljon muitakin ”sinfonisia” teoksia: hänen konserttonsa ja kamarimusiikkinsa ovat muodonhallinnaltaan ja sisällöltään kuin sinfonioita ja hänen tuotantoaan on totuttu pitämään ns. absoluuttisen musiikin lipunkantajana. Tuo käsite, jonka mukaan musiikki ei viittaa itsensä ulkopuolelle vaan on ”liikkuvia sävelmuodosteita” itse asiassa syntyi Brahmsin lähipiirissä: sen lanseerasi Brahmsin ystävä, vaikutusvaltainen musiikkitieteilijä Eduard Hanslick. Asiat eivät kuitenkaan ole näin yksinkertaisia: Brahmsin ensimmäisessä sinfoniassa on perustellusti nähty myös omaelämäkerrallisia, ohjelmallisia piirteitä (jotka ovat kauhistus musiikkiabsolutisteille), etenkin viittauksia hänen suhteestaan Clara Schumanniin. Niistä voi lukea lisää esimerkiksi tältä Sibelius-Akatemian ylläpitämältä erinomaiselta sivustolta.

Brahmsin ensimmäisen sinfonia sai pian kantaesityksensä jälkeen lisänimen ”Beethovenin kymmenes”.  Tällä ei tietenkään haluttu viitata säveltäjän omaperäisyyden puutteeseen: kyseessä on kunnianosoitus, joka osoittaa Brahmsin olevan suuren perinteen arvollinen jatkaja. 

Teoksessa voi nähdä paljon Beethovenin vaikutusta, mutta selvin viittaus hänen musiikkiinsa on finaalin teema. Sen koettiin jo tuoreeltaan muistuttavan Beethovenin yhdeksännen finaaliteemaa, mistä mainittiin säveltäjälle itselleenkin. Vastauksena oli: ”aasikin huomaa sen”. Seuraavasta jokainen voi päätellä samankaltaisuuden asteen:

Beethoven:

Brahms:

Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterin ja Vaasan kaupunginorkesterin yhteiskonserttien ohjelma (4.10 Vaasassa ja 5.10 Kokkolassa) on Beethoven-näkökulmasta melko kahtiajakautunut. Brahms on Beethovenin manttelinperijä, ”yksi musiikinhistorian kolmesta suuresta B:stä”. Konsertin jälkipuolella kuullaan italialaista musiikkia. Siellä ooppera säilyi musiikkielämän keskiössä ja säveltäjät pysyivät hyvinkin immuuneina Beethoven-vaikutteille. Ainoa suora linkki Beethoveniin konsertin jälkipuolella on Rossinin Sevillan parturi –alkusoitto.

Sevillan parturi, jonka kantaesitys oli Roomassa vuonna 1816, esitettiin Wienissä vuonna 1819 suurella menestyksellä. Sen säveltäjä oli jo tuolloin, 27-vuotiaana, kansainvälinen kuuluisuus. On vaikea kuvitella toisistaan kauempana olevaa musiikkia  kuin samoihin aikoihin sävelletyt Beethovenin syvälliset myöhäisteokset ja Rossinin ongelmattomat, helposti lähestyttävät oopperat.  

Säveltäjät tapasivat toisensa vuonna 1822.  Rossini muistelee suuresti kunnioittamansa Beethovenin sanoneen ”riittävän ymmärrettävällä italiankielellä”:

Ah, Rossini, te olette Sevillan parturin säveltäjä? Onnitteluni, se on erinomainen koominen ooppera. Olen lukenut sen partituuria nautinnolla ja viihtynyt sen parissa. Sitä esitetään niin kauan kuin italialaista oopperaa on olemassa.

Kuuron Beethovenin keskustelukirjoista löytyy toisenlaisiakin kommentteja Rossinista:

Tämä lurjus Rossini, jota ei kunnioita yksikään taiteemme mestareista. (1825)

Rossinista olisi tullut suuri säveltäjä, jos hänen opettajansa olisi antanut hänelle vähän enemmän piiskaa (Schindlerille Sevillan parturiin tutustumisen jälkeen)

Ajan musiikkimuoti oli ajanut Beethovenin ohi, ja Rossinin kepeän rakastettava sävellystyyli ei ollut sitä mihin Beethoven teoksillaan pyrki. Hän tiedosti tilanteen itsekin kommentoidessaan Rossinin ja muiden ajan muotisäveltäjien suosiota vuonna 1822:

No, he eivät kykene ryöstämään minulta paikkaani taiteen historiassa.

Jälkimaailman silmissä molemmat ovat kyenneet säilyttämään paikkansa aivan mainiosti!

Beethoven sai itsekin vaikutteita italialaisesta musiikkikulttuurista, sillä Wien oli 1700-luvun lopulla yksi sen kukoistavista etäpesäkkeistä Keski-Euroopassa. Jo Haydn lienee välittänyt hänelle omalta opettajaltaan Nicola Porporalta saamiaan oppeja. Italialainen säveltäjä Antonio Salieri toimi Beethovenin opettajana ja jopa niin myöhään kuin 1809 Beethoven hankki itselleen kolmiosaisen italialaisten sävellysoppaiden antologian – seikka, josta saksalaiskansallinen historiankirjoitus on mielellään vaiennut.

1800-luku oli kansallisen ajattelun heräämisen vuosisata, ja myös musiikki ja musiikin historia valjastettiin palvelemaan kansallisia päämääriä. Mutta tästä ja Beethovenin perinnön suhteesta kansallisuusaatteeseen ehkä lisää myöhemmin.

Tietoa kirjoittajasta

kpko-beethovenprojekti

Lauri Pulakka on Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterin 1. soolosellisti, ohjelmistokoordinoija sekä musiikin tohtori, joka on kiinnostunut vähän kaikesta musiikkiin, historiaan ja elämään liittyvästä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s