Kohtalo kolkuttaa

Viides sinfonia ja erityisesti sen aloitus lienee yhdeksännen sinfonian finaalin pääteeman ohella säveltäjänsä tunnetuin aikaansaannos. Anton Schindler, Beethovenin myöhäisvuosien sihteeri, kertoo säveltäjän kuvailleen teoksen avaavaa aihetta sanoilla ”näin kohtalo kolkuttaa ovelle”. Lainauksen autenttisuus on moneen kertaan kyseenalaistetettu, mutta merkittävä Beethoven-tutkija Lewis Lockwood arvelee sen saattavan olla alkuperäinen. Vaikka sitaatti olisikin peräisin Beethovenilta itseltään eikä epäluotettavaksi tiedetyn Schindlerin mielikuvituksesta, se on lausuttu lähes 20 vuotta teoksen säveltämisen jälkeen ja on tulkittavissa ennemminkin esitysohjeena kuin avaimena teoksen musiikilliseen sisältöön tai Beethovenin elämänvaiheisiin teoksen säveltämisen aikoihin. Joka tapauksessa se on antanut pysyvän lisänimen Kohtalonsinfonialle.

C-molli-sävellajilla oli tärkeä asema Beethovenin tuotannossa. Hän sävelsi viitisentoista teosta tässä dramaattisessa, sankarillisessa ja intensiivisessä sävellajissa, huomattavasti enemmän kuin suuret klassikkokollegansa Haydn ja Mozart. Ajallisesti ne kattavat kolmisenkymmentä vuotta varhaisesta kantaatista keisari Josef II:n muistolle (1791) myöhäiseen pianosonaattiin opus 111 (1822).

Varhaisimmat luonnoksensa c-molli-sinfoniaksi Beethoven teki jo 1780-luvun lopulla, mutta niillä ei sävellajia lukuun ottamatta ole yhteyttä viidenteen sinfoniaan. Beethoven aloitti viidennen sinfonian luonnostelun vuonna 1804, pian kolmannen sinfonian valmistumisen jälkeen, mutta suurin osa sävellystyöstä ajoittui vuosiin 1807—1808. Väliin mahtuu mm. Fidelio/Leonore-oopperan toinen versio, kolme kreivi Razumovskille omistettua jousikvartettoa, viulukonsertto, C-duuri-messu ja kreivi Oppersdorfille omistettu neljäs sinfonia vuodelta 1806. Viideskin sinfonia on sävelletty samaisen kreivin aloitteesta. Beethoven ehti saada häneltä 200 floriinin suuruisen etumaksun ja ainakin puolet sovitusta 300 floriinin loppusummasta, mutta vuonna 1809 ilmestyneessä ensimmäisessä painoksessa viides samoin kuin kuudes sinfonia oli silti omistettu säveltäjän pitkäaikaisille suosijoille, ruhtinas Lobkowitzille ja kreivi Razumovskille.

Toisen maailmansodan aikana brittien salaiset, Saksaan suunnatut öiset lyhytaaltoradiolähetykset alkoivat Beethovenin  viidennen sinfonian alkutahdeilla: kolme lyhyttä ja yksi pitkä muodostavat Morse-aakkosten v-kirjaimen. Patarummuilla esitettyä V for Victory -motiivia olisi tietenkin voitu pitää arveluttavana saksalaisen kulttuurin ryöstönä (no, ehkä se osittain oli sellaiseksi tarkoitettukin), jollei Beethovenin musiikki olisi jo tuossa vaiheessa ollut koko ihmiskunnan yhteistä omaisuutta. Ja voittoisuus on rakennettu viidennen sinfonian kokonaisrakenteeseen: alun maanisesta c-mollista edetään lopun riemuitsevaan C-duuriin. Jo ensimmäisen osan lopussa duuri on purkautua esiin ennen kuin coda palauttaa c-mollin dramaattisella tavalla. Toinen osa on lepohetki ennen kertomuksen jatkumista kahdessa viimeisessä osassa. Nimitys kohtalonsinfonia on siis osuva myös teoksen kokonaisuuden kannalta, ei vain alun aiheeseen liittyvän anekdootin elävöittäjänä. Sen voi hyvin ajatella kuvaavan asennetta, josta Beethoven kirjoittaa ystävälleen Wegelerille vuonna 1801: ”Tartun kohtaloa kurkusta; se ei totisesti tule minua voittamaan ja murskaamaan!”

Toisenlainen lähestymistapa Kohtalonsinfonian ensimmäiseen osaan löytyy täältä. Siinä Johann Sebastian Bachin kadonneen pojan P.D.Q. Bachin musiikkia usein esitellyt  musiikkihumoristi Peter Schickele selostaa ystävänsä kanssa musiikkia kuin amerikkalaista baseball-ottelua. Yllättävä ja hauska yhdistelmä – itselleni selostajien reaktiot vertautuvat siihen hämmästykseen, mitä tämä vallankumouksellinen musiikki on varmasti aikalaiskuulijoissa herättänyt.

Palataan vielä hetkeksi konserttiin 22.12.1808.  Koko konserttia arvioitiin tuoreeltaan Allgemeine musikalische Zeitungin tammikuun 25:nä päivänä 1809 ilmestyneessä numerossa:

Jouluviikkona kuulluista musiikkiesityksistä se, jonka Beethoven antoi Theater an de Wienissä 22. joulukuuta oli kiistatta kaikkein merkittävin. Se sisälsi vain hänen sävellyksiään, kaiken lisäksi uusia, joita ei oltu kuultu julkisesti ja joita ei suurimmaksi osaksi ole vielä painettu. – – – Kaikki näitä teoksia on mahdoton arvioida ensikuulemalta, erityisesti koska kyse on Beethovenin teoksista, joita esitettiin toinen toisensa jälkeen ja jotka olivat enimmäkseen suurimuotoisia ja pitkiä.  – – – Mitä tulee esitysten tasoon, konserttia täytyy kuitenkin pitää kaikin tavoin epätyydyttävänä.

Tästä nimettömäksi jäänyt kirjoittaa jatkaa nostaen esiin erityisesti Kuorofantasian esityksen. Edellisessä postauksessani kerroin muusikon näkökulman tapahtuneeseen. Yleisön edustajalle tapahtunut välittyi seuraavanlaisena jännitysnäytelmänä:

Silmiinpistävintä oli kuitenkin kömmähdys joka tapahtui konsertin päättäneessä fantasiassa. Puhaltimet soittivat teemaa, jonka Beethoven oli aiemmin esitellyt pianolla. Sitten tuli oboeiden vuoro. Klarinetistit – jollen ole erehtynyt – laskivat väärin, ja tulivat sisään samaan aikaan. Beethoven hyppää pystyyn, yrittää hiljentää klarinetit; muttei onnistunut ennen kuin huusi hyvin voimakkaasti ja jossain määrin ärtyneenä orkesterille: ”Hiljaa, hiljaa, tämä ei toimi! Vielä kerran!” 

Viidennen sinfonian nuottipainos julkaistiin vuonna 1809, ja tässä vaiheessa on syytä ottaa esille eräs aikalainen, taiteilijasielu ristimänimeltään Ernst Theodor Wilhelm Hoffmann (1776—1822).

ETA_Hoffmann

 

Hoffmann ihaili Mozartia niin paljon, että vaihtoi kolmannen nimensä Amadeukseksi ja niinpä jälkipolvet tuntevat hänet ytimekkäällä nimellä E. T. A. Hoffmann. Hän oli monilahjakkuus, jonka toimenkuvat Wikipedia määrittelee seuraavasti: kirjailija, juristi, säveltäjä, musiikkikriitikko, piirtäjä ja karikatyristi. Monen muun asian ohella Hoffmann liittyy monen suomalaisenkin baletinystävän jouluperinteisiin: hän kirjoitti vuonna 1816 teoksen Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas, johon perustuvaa Pjotr Tšaikovskin balettia usein esitetään joulun alla.

Vuonna 1810 Allgemeine musikalische Zeitungissa ilmestyi Hoffmannin perusteellinen ja hurmioitunut arvostelu Beethovenin viidennestä sinfoniasta. Itse hän kirjoittaa astuvansa tavanomaisen kritiikin rajojen ulkopuolelle ja pukevansa sanoiksi, mitä tämä sävellys sai hänet tuntemaan syvällä sielussaan. Myös nuottiesimerkkejä ja niiden analyysia sisältänyt monisivuinen kirjoitus määritteli ensimmäistä kertaa Beethovenin romantiikan estetiikan kautta. Näin Hoffmann antoi käsitteellisiä työkaluja aikalaisille ja jälkipolville tämän erikoisen ihmisen outona pidetyn musiikin ymmärtämiseen ja rakensi samalla Beethoven-myytin perustuksia.

Kirjoituksen ydinsanoman voi tiivistää muutamaan ajatukseen: Musiikki on romanttisin taidemuoto, ehkä ainoa puhtaasti romanttinen taide. Se paljastaa tuntemattoman maailman ihmiskunnalle: maailman, jolla ei ole mitään yhteistä sitä ympäröivän materiaalisen todellisuuden kanssa ja jossa me jätämme taakse kaikki ennaltamääritellyt, tavanomaiset tunteet, voidaksemme antautua sille, jota ei muuten voi ilmaista.

Hoffmannille romantiikka merkitsee taidetta, joka ilmaisee asioita arkitodellisuuden ulkopuolelta ja toteuttaa vain omia lakejaan, ja Beethoven oli aidon romanttisista (ja siksi myös aidon musikaalisista) säveltäjistä ensimmäinen.

Tietoa kirjoittajasta

kpko-beethovenprojekti

Lauri Pulakka on Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterin 1. soolosellisti, ohjelmistokoordinoija sekä musiikin tohtori, joka on kiinnostunut vähän kaikesta musiikkiin, historiaan ja elämään liittyvästä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s