Beethoven 2018—2020

Ensi torstaina Snellman-salissa kuullaan Kokkola-kvartetin esittämänä Beethovenin jousikvartetto opus 59/1 F-duuri, ensimmäinen niin sanotuista Razumovski-kvartetoista. Olen aiemmissa postauksissani nostanut esiin eräitä Beethovenin mesenaatteja. Tänään puhutaan vielä yhdestä säveltäjän ylhäisestä suosijasta ja musiikista, jonka kautta hänen nimensä on säilynyt jälkipolville: kreivi, vuodesta 1815 ruhtinas Andrei Razumovski (1752—1836) oli ”komea, nokkela ja hyvin koulutettu mies, tunnettu kaikkialla Euroopassa taiteiden suosijana”.

Razumovskin juuret olivat ukrainalaisessa kasakkasuvussa. Hänen isänsä Kirillin urakehitys johti lopulta Venäjän armeijan kenttämarsalkaksi. Tässä todennäköisesti auttoi oma veli, tsaaritar Elisabethin pitkäaikaisena rakastajana vaikutusvaltaa saanut Aleksei. Kirill solmi itsekin siteet hallitsijasukuun avioitumalla tsaarittaren  serkun kanssa. Nuori Andrei sai siis elämälleen varsin suotuisat lähtökohdat. Hän aloitti diplomaatin uransa 1770-luvulla Napolissa. Tämä ensimmäinen pesti tosin saattoi olla samalla eräänlainen etäaresti: Andreilla huhuttiin olleen suhde Katariina Suuren tulevan miniän, saksalaisen prinsessan Wilhelmine von Hessen-Darmstadin, venäläistetyltä nimeltään Natalia Aleksjevnan kanssa. Myöhemmin Razumovskin asemapaikka vaihtui Kööpenhaminan ja Tukholman kautta Wieniin, jonne hän päätyi vuonna 1792. 

Wienissä hän avioitui tämän blogin lukijoille tutun ruhtinas Lichnowskyn kälyn, kreivitär Elisabeth von Thunin kanssa. Razumovski oli siis osa juuri sitä ylhäisöpiiriä, joka suosi Beethovenia monin tavoin. Kreivi ja säveltäjä olivat varmasti tutustuneet jo kauan ennen kuin Beethoven omisti hänelle (ja ruhtinas Lobkowitzille) viidennen ja kuudennen sinfoniansa ja otti vastaan tilauksen kolmen jousikvarteton säveltämisestä. Beethovenin tiedetään esiintyneen Razumovskin järjestämässä konsertissa jo vuonna 1795.  Kreivi oli Beethovenin pianotriojen opus 1 ennakkotilaajien joukossa ja hänen tiedetään myös lunastaneen pääsylippuja säveltäjän järjestämiin konsertteihin.

Razumovski oli itsekin taitava musiikin harrastaja. Hän perusti vuonna 1808 jousikvartetin, johon hän palkkasi wieniläisiä huippumuusikoita, primaksena Ignaz Schuppanzigh. Kreivi itse soitti kvartetissa aika ajoin toista viulua. Lisäksi hänen tiedetään soittaneet taitavasti torbania, ukrainalaista luuttusoitinta, joka oli läheistä sukua barokkiajan teorbi-nimiselle instrumentille.

Razumovski luopui diplomaatin tehtävistä vuonna 1809, mutta jäi asumaan Wieniin. Hän oli rakentanut Wienin ulkopuolelle loisteliaan palatsin, yhden kaupungin hienoimmista:

Vuonna 1814 Andrei Razumovskin ura huipentui Venäjän pääedustajana Wienin kongressissa. Tuohon aikaan liittyy myös Razumovskin elämän dramaattinen käännekohta. Uudenvuoden aattona 1814 hän järjesti hulppeassa palatsissaan illallisen tsaarin kunniaksi. Tilaisuuteen osallistui n. 700 vierasta – Beethovenkin oli kutsuttu, mutta ei saapunut paikalle – ja suuri joukko kokkeja oli valmistellut päiväkaupalla ateriaa. Todennäköisesti yksi keittiön uuneista ylikuumentui ja sai aikaan suuren tulipalon, jossa suuri osa palatsia mittaamattoman arvokkaine taideaarteineen tuhoutui. Toisen teorian mukaan palo sai alkunsa, ehkä osuvasti Wienin tanssivan kongressin hengessä, tanssiaissalin tilapäisen laajennusosan lämmityksestä. Niin tai näin, kreivin elämä ei enää koskaan palannut entiselleen.

Razumovski sai tsaarilta suuren lainan palatsin jälleenrakentamiseksi, ja rakennus on edelleen Wienissä, mutta loiston ja maineen vuodet olivat takana päin. Jousikvartetti, jonka jäsenten sopimukset oli alunperin tehty elinikäisiksi, hajosi. Ruhtinaan arvonimikään ei tainnut paljoa lohduttaa vähitellen köyhtyvää Razumovskia.

* * * * * *

Beethoven sävelsi kaikkiaan kuusitoista jousikvartettoa. Niissä säveltäjä etenee varhaiskvartettojen klassisen tasapainoisesta maailmasta vapautuneen romanttisen ilmaisun kautta kohti myöhäiskvartettojen kosmisia ulottuvuuksia. Tässä kehityskaaressa kolme ns. Razumovski-kvartettoa opus 59 sijoittuvat keskivaiheille. Ne syntyivät vuonna 1806. Tuon erittäin tuotteliaan vuoden muita merkkiteoksia olivat neljäs pianokonsertto op. 58, viulukonsertto opus 61 ja neljäs sinfonia opus 60. Kvartetot julkaistiin vuonna 1808. 

Työskentely opuksen 59 jousikvartettojen parissa vaikuttaa olleen Beethovenille erityisen mieluista. Hän keskeytti muita sävellysprojektejaan niiden tieltä, ja kirjeessään kustantajalleen hän suunnitteli: ”aion vastaisuudessa omistautua lähes yksinomaan tällaisten sävellysten tekemiseen”. Kvartettojen saama vastaanotto oli kunnioittava, mutta hieman arka. Allgemeine musikalische Zeitungissa kirjoitettiin maaliskuussa 1807: ”Kolme uutta, hyvin pitkää ja vaikeaa Beethovenin jousikvartettoa – – – herättävät asiantuntijoiden huomion. Ne ovat sisällöltään syvällisiä ja rakenteeltaan erinomaisia, mutta eivät helppotajuisia”. 

Beethoven lähtee näissä teoksissa niin soittoteknisesti kuin musiikillisesti aivan uusille poluille. Kvartetot eivät heti saaneet vain kunnioitusta osakseen: italialainen viulisti Felix Radicati kertoi vuonna 1810 kysyneensä säveltäjältä, ovatko ne todella hänen mielestään edes musiikkia. Beethovenin vastaus oli hänelle luonteenomainen: ”Niitä ei ole kirjoitettu teitä, vaan tulevia aikoja varten”.  

Kreivi Razumovskin tilaukseen kuului toive venäläisten melodioiden käyttämisestä musiikissa, ja Beethoven lainasikin kahdessa ensimmäisessä kvartetossa kahta venäläistä kansansävelmää. F-duuri-kvartetossa ”Thème russe” esiintyy finaalin pääteemana:

Melodia on saattanut olla Beethovenin sävellystyön lähtökohtana, sillä muun muassa ensimmäisen osan laulava pääteema on intervallirakenteeltaan sille läheistä sukua.

Molemmat teemat esittelee sello, mikä on ajan tyylin näkökulmasta varsin poikkeuksellinen ratkaisu.

Myös toinen osa alkaa sellosoololla. Yhtä säveltä toistava, neljä tahtia kestävä rytmimotiivi on sonaattimuotoisen, paljon beethoveniaanista huumoria sisältävän osan mottoaihe.

Muistan jo lapsena lukeneeni Otavan kustantamasta (1959) Suuri musiikkikirja -teoksesta anekdootin tähän liittyen:

”Juuri tällä kohdin kuuluisa sellisti, Bernhad Romberg, tempaisi kerran eräässä harjoituksessa Pietarissa nuotit käteensä, heitti ne lattialle ja polki ne vimmoissaan jalkoihinsa.”

Outoa käytöstä näin kiltin näköiseltä mieheltä! Bernhard Romberg (1767—1841) oli aikansa kuuluisin sellisti ja Beethovenin ystävä jo Bonnin ajoilta. Tosin hän ei ehkä muutenkaan tainnut arvostaa ihailijansa Beethovenin musiikkia: kerrotaan Rombergin kieltäytyneen Beethovenin tarjouksesta säveltää sellokonsertto häntä varten sillä perusteella, että soittaa vain omia konserttojaan… Jälkipolvet eivät taida olla kovin kiitollisia tästä vastauksesta.

Aprikoin jo lapsena syytä tuohon kummalliseen nuotin päällä hyppelyyn, enkä vieläkään ole löytänyt mistään vedenpitävää selitystä sille. Oliko aihe liian yksinkertainen virtuoosisellistin arvolle? Vai tekikö hän siinä toistuvasti jonkin rytmivirheen? Vai liittyikö aiheeseen jokin sisäpiirivitsi…? Joka tapauksessa Beethoven rakentaa rytmiaiheen ympärille nerokkaan ja humoristisen osan, jonka rakennetta on tulkittu sekä sonaattimuodoksi että tavanomaiseksi scherzo-trio-vuorotteluksi. Kuulijan kannalta on ehkä kiinnostavinta seurata, miten monin eri – tekisi mieli sanoa retorisin – tavoin osan mottoaihetta käsitellään.

Kvarteton ytimessä on Adagio molto e mesto (hyvin hitaasti ja murheellisesti). Jo mainittu Otavan musiikkikirja luonnehtii osan olevan ”kauneimpia, mitä Beethoven on koskaan kirjoittanut” ja pitää sitä ”Beethovenin kaikkien teosten ehkä traagisimpana osana”. Näin yksiselitteinen arvottaminen, vieläpä tietosanakirjassa, yleensä herättää itsessäni aina halun väittää vastaan, mutta pakko myöntää, kyllähän noissa sanoissa on enemmän kuin totuuden siemen:

Beethoven kirjoitti luonnosvihkoonsa osan pääteeman viereen: ”Itkevä paju tai akaasiapuu veljeni haudalla”. Vaikka teeman taustalla siis saattaa olla muisto säveltäjän vuonna 1783 kuolleesta pikkuveljestä, osa kohoaa universaalissa elegisyydessään henkilökohtaisten tunnekuohujen yläpuolelle.  Kuten Beethovenin skotlantilainen musiikin harrastaja ja nuottikauppias George Thomson kirjoitti säveltäjälle vuonna 1818: ”Mikä ihana teema! Sen kuuleminen tuo minulle lohdutuksen vielä kuoleman hetkellä!” – – – Ja samassa yhteydessä hän myös kuvailee Beethovenille kvartettiharrastustaan tavalla, joka sopii hyvin viimeisen osan juhlatunnelmaan: ”Soitamme ensimmäistä Razumovski-kvartettoa joka päivä kasvavan nautinnon saattelemana, ja joka päivä kohotamme innolla maljan säveltäjän terveydelle!”

Covid-19 on muuttanut meidän kaikkien elämäämme, ja tietenkin se on vaikuttanut myös Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterin Beethoven-sarjaan ja sitä kautta tämän blogin ilmestymiseen. Nyt on kuitenkin aihetta päivitykseen. Vaikka Beethovenin sinfonioiden sarja jää odottamaan huipentumistaan joulu-tammikuuhun 2021—2022, säveltäjän sello-piano-musiikin sarja viedään tämän juhlavuoden aikana päätökseen. Ensi perjantaina Snellman-salin lavalle astuvat sellisti Ulla Lampela ja pianisti Sonja Fräki. Luvassa on kaksi Beethovenin teosta ja bonuksena suomalaisen säveltaiteen juhlaa, kun aikamme merkittävimpiin säveltäjiin kuuluvan Kalevi Ahon uusi sonaatti saa kantaesityksensä.

Konsertin Beethoven-numerot ovat samoista opuksista kuin helmikuussa kuullut sonaatit. Kirjoitin kaikenlaista niiden taustoista helmikuussa. Suosittelenkin tarkistamaan tuosta postauksestani, mitä ainakin kannattaa tietää Preussin sellistikuninkaasta, ranskalaisista Duportin sellistiveljeksistä ja kreivitär Anna Maria Erdödystä.

Perjantaisen konsertin avausnumero on ainoa mollisävellajissa alkava teos Beethovenin sellosävellysten joukossa. Sen dramaattinen ja melodinen johdanto vie allegro-jaksoon, jonka nopeutta säveltäjä on alleviivannut ”piu tosto presto” (ennemminkin presto-tempossa) täydennyksellä. Sonaatin toisessa osassa luovutaan mollista: valoisa, suorastaan hilpeä meno jatkuu keskeytyksettä loppuun saakka.

Musiikkianalyytikot ovat nähneet sonaatin sävelaiheissa yhteyksiä Händelin oratorioon Judas Maccabeus, jonka Beethoven oli kuullut sekä Wienissä että Berliinissä ennen sonaatin säveltämistä (ja jonka kuoro-osan melodian ”See the conquering hero comes” hän valitsi sellolle ja pianolle säveltämänsä variaatioteoksen teemaksi).  Kyseinen kolmesta laskevasta (tai nousevasta) sävelestä koostuva motiivi on keskeisenä rakennusaineena niin oratoriossa kuin g-molli-sonaatissa. Oratoriossa on myös sellosoololla varustettu aaria ”Ah wretched Israel”. Sen sellistinä Beethovenin Berliinissä kuulemassa esityksessä oli kaiken todennäköisyyden mukaan Jean Louis Duport – ehkä tämäkin käy aihetodisteeksi yhteydestä g-molli-sellosonaatin ja Händelin oratorion välillä. Tämä Duportin sellistiveljeksistä nuorempi oli luultavasti opuksen 5 sonaatit Beethovenin kanssa kantaesittänyt muusikko. Kun sonaatit oli julkaistu vuonna 1798, Beethoven lähetti nuotin Duportille ja kertoi saatekirjeessä, että vaikka teokset oli muodollisesti omistettu Preussin kuninkaalle, ne oli todellisuudessa sävelletty Duportia varten.

Siinä missä sonaattien opus 5 innoittajana oli Jean Louis Duport, opuksen 102 takana oli kuvan mies, Joseph Linke (1783—1837), joka kantaesitti opuksen sonaatit yhdessä pianisti Carl Czernyn kanssa. Hän ei ollut Duportin veljesten kaltainen kansainvälinen kuuluisuus, vaan saavutti maineensa lähinnä kamarimuusikkona Wienissä. Nykyisen Puolan alueella syntynyt Linke opiskeli ja työskenteli orkesterimuusikkona Breslaussa (nykyinen Wroclaw Puolassa) ja muutti Wieniin vuonna 1808. Siellä hänestä tuli heti Ignaz Schuppanzighin perustaman ja kreivi Andrei Razumovskin (hänestä enemmän seuraavassa postauksessani, kun Kokkola-kvartetti esittää ns. Razumovski-kvarteton opus 59/1) ylläpitämän jousikvartetin sellisti. Linke soitti yhdessä Beethovenin ja Schuppanzighin kanssa ns. Arkkiherttua-pianotrion kantaesityksessä ja kantaesitti myös opuksen 102 sonaatit ja useimmat Beethovenin myöhäisistä jousikvartetoista. Linke oli vuosikausien ajan Beethovenin läheinen ystävä ja neuvonantaja selloa koskevissa asioissa.  Hänen muistokirjoituksensa Neue Zeitschrift für Musik -lehdessä kertoo, että ”hän oli läheinen ystävä Beethovenin kanssa, joka kirjoitti paljon musiikkia häntä varten. Hänen tapansa esittää Beethovenin sävellyksiä oli ainutlaatuinen, enkä ole koskaan kuullut kenenkään toisen sellistin tulkitsevan samoin, tilanteesta riippuen lempeästi, hyökkäävästi, oikukkaasti, intohimoisesti, lyhyesti sanottuna, ilmaisevan itseään Beethoveniin musiikkiin niin oleellisesti kuuluvin tavoin.”

D-duuri-sonaatti opus 102/2 on sävelletty elokuussa 1815. Se on ainoa Beethovenin sellosonaateista, jossa on laaja, itsenäinen hidas osa, esitysohjeenaan ”mitä suurimmalla tunteikkuudella”. Osan avaava aihe tuo etsimättä mieleen perinteisen virsisävelmän – voisi hyvin kuvitella, että Beethovenilla oli mielessään luterilainen koraalimelodia. Ensimmäisessä osassa ovat tärkeässä asemassa lyhyet, lähes aforistisilta vaikuttavat aiheet, joiden avulla säveltäjä rakentaa tiiviin vuoropuhelun pianon ja sellon välille. Hitaasta osasta edetään keskeytyksettä fuugamaiseen finaaliin. Sen persoonallinen sävelkieli näyttää joidenkin aikalaiskommenttien perusteella ylittäneen omaperäisyydellään silloisten kuulijoiden vastaanottokyvyn. Eräs kriitikko piti sitä lopullisena todisteena siitä, että Beethoven ei osaa kirjoittaa kunnollista fuugaa! Vaikuttavasti rakennetun osan musiikki etenee oman sisäisen logiikkansa mukaisesti, eräänlaisena yhteenvetona ensimmäisen osan näennäisestä fragmentaarisuudesta ja toisen osan suuresta tunteikkuudesta. Fuugan ensimmäinen jakso perustuu ylös- ja alaspäisille asteikkokuluille. Osan keskivaiheilla mukaan tulee toinen teema, jolla säveltäjä näyttäisi viittaavan barokissa ja klassismissa paljon käytettyyn draamaa ja kärsimystä ilmentävään sävelhahmoon. Tässä yhteydessä se saa kuitenkin lempeän sovinnollisen olomuodon.

Konsertissa siis kuullaan Beethovenin musiikin lisäksi Kalevi Ahon sonaatti sellolle ja pianolle, jonka Ulla Lampela on tilannut itseään ja pianisti Sonja Fräkiä varten. Näin saadaan yksi lenkki lisää siihen suurenmoiseen, aikaansa seuraavien sellistimuusikoiden ketjuun, jonka varhaisia edustajia Duport ja Linke Beethoven-esityksillään olivat!

Kahdeksannen sinfonian kolmas osa on saanut otsikokseen ”Tempo di Menuetto”. Barokin ajoista saakka ylhäisön suosima seuratanssi, menuetti, oli 1810-luvulla jo vaipunut unholaan. Sen olivat korvanneet mm. erilaiset kontratanssit ja Wienissä erityisesti  toinen kolmijakoinen tanssi, nimittäin valssi. Ensi lauantain konsertissa kuultavat Mozartin ja Schubertin teokset liittyvät juuri tähän tanssimaun muutoksen aikaan. ”Saksalainen tanssi” oli eräänlainen yleisnimi, joka ei enää kuvannut pienin askelin tanssittavaa menuettia eikä vielä liitelevää, askelkuvioltaan yksinkertaista valssia. Kun innokkaana tanssijana tunnettu Mozart sävelsi Saksalaiset tanssinsa kaksi vuotta ennen kuolemaansa vuonna 1789, elettiin vielä menuetin valtakauden viimeisiä aikoja. Schubertin säveltäessä tanssikokonaisuutensa vuonna 1813 valssi oli jo lyönyt itsensä läpi. Ja kuten hyvin tiedetään, Wienin tanssiva kongressi 1814—1815 sujui valssin tahtiin, vaikka  hallitsijaherrojen koreografia tässä aikalaiskuvassa ei sitä muistutakaan:

Beethovenin kahdeksannen sinfonian kolmannnen osan otsikko viittaa tarkkaan ottaen musiikin nopeuteen, ei niinkään sen ”tanssittavuuteen” – siis ”menuetin nopeudella”, mutta ei välttämättä ”menuetin tapaan”. Osa on täynnä takatahtisia painoja ja muita humoristisia yllätyksiä à la Haydn; onpa sitä pidetty menuetti-tanssin parodianakin.

Hilpeän tanssahtelun keskellä kuullaan haavellinen, kamarimusiikillinen triojakso:

Tämän nerokkaasti soitinnetun jakson melodia on peräisin menuetista, jonka Beethoven sävelsi vuonna 1792. Onko kyseessä hetkellinen paluu nuoruuden unelmiin? Ehkä ei kuitenkaan, lähestyvälle romantiikan aikakaudelle niin tyypillinen haikailu pois nykyhetkestä ei jotenkin tunnu istuvan Beethovenin säveltäjäkuvaan.

Vaikkei kuuleman perusteella ei välttämättä uskoisi, myös sinfonian neljännen  osan taustalla vaikuttaa tanssillisuus:

Musiikki on luonteeltaan kohotahtista kuin gavotissa tai joissain kontratansseissa, vain äärimmilleen nopeutettuna. Siinä missä Tempo di Menuetto on kuin vähemmän hienostunut versio hovitanssista, finaalin huumori perustuu nopeaan tempoon ja äkillisiin yllätyksiin. Juonipaljastusten uhallakin kerron, että niistä ensimmäinen, jo tahdissa 17, on samalla suurin ja osan muodon kannalta ratkaisevin:

Tästä lisää aivan kohta. Toinen teema – yllättävässä As-duurissa – on luonteeltaan laulava. Siinä kohotahtisuudesta on luovuttu:

Osan on sanottu olevan rakenteeltaan ainutlaatuinen rondo- ja sonaattimuotojen yhdistelmä. Kuulostaa hienolta, mutta mitä se tarkoittaa? Rondomuodon esihistoria on tanssimusiikissa, piiritanssista se on saanut nimensäkin. Muodon periaatteena on, että sama musiikki palaa aina uudelleen, eri tavoin kontrastoivien välitaitteiden jälkeen, vaikkapa vähän kuin piiri- ja paritanssin vuorotteluna. Yksi näkökulma sonaattimuotoon on tarkastella sitä kerronnallisuuden kautta: sonaattimuotoinen osa on kuin tarina tai näytelty draama, jossa eri teemat edustavat henkilöitä tai draaman käänteitä. Tanssi ja tarina: vaikka tätä osaa ei sen kummemmin analysoisi, molemmat elementit ovat läsnä, jos niin halutaan.

Alun mörkö säikäyttää yleisön vielä kahdesti myöhemmin. Vasta kolmannella kerralla se paljastaa todellisen luonteensa: Cis-sävelen kautta musiikki vaihtaa sävellajin äärimmäisen kaukaiseen fis-molliin. On kuin kuultavana olisi kokonaan toinen maailma, hektisen riemukkaan tunnelman dramaattinen kääntöpuoli. Tämä käänne on kuitenkin vain hetkellinen: pian musiikki palaa F-duuriin ja riemukkaan lopun valmistelut alkavat.

Kahdeksannen sinfonian jälkeen Beethovenin sinfoniatuotannossa seurasi kahdentoista vuoden tauko ennen sarjan huipentavaa yhdeksättä sinfoniaa. Keski-Pohjanmaan Kamariorkesteri, Tapiola Sinfonietta, solistikvartetti ja Musiikkitalon kuoro esittävät sen Klaus Mäkelän johdolla lokakuun alussa. Yhdeksännessä sinfoniassa Beethoven ei suinkaan jatkanut siitä, mihin edellisissä sinfonioissaan oli jäänyt, vaan aloitti kokonaan uuden aikakauden. Käsittelen tietä yhdeksänteen ja 1810-luvun loppuvuosia tulevissa postauksissani, luultavasti alkusyksystä, mutta euraavan kerran palaan blogini pariin viimeistään kevään korvalla, kun Janne Virkkala ja Joel Papinoja esittävät upean A-duuri-sellosonaatin Kokkolan Raatihuoneen salissa!

 

Beethovenin oppilaan Carl Czernyn kerrotaan joskus kysyneen, miksi seitsemäs sinfonia on suositumpi kuin kahdeksas.  Säveltäjä oli vastannut sen johtuvan siitä, että kahdeksas on niin paljon parempi sävellys.

Aikalaiset eivät jakaneet tätä näkemystä. Beethovenille oli jo varattu sankarisinfonikon valtaistuin, ja näin lyhyt, humoristinen, valoisa – sanoisinko ihmisläheinen – teos oli jotain aivan muuta kuin odotettiin. Kantaesityksessä sinfonia sai kahden yleisön suosikin, seitsemännen sinfonian ja Wellingtonin voiton rinnalla vain kohtuullisen menestyksen. Vielä vuoden 1826 heinäkuussa Berliner Allgemeine musikalische Zeitung kirjoitti, että vaikka seitsemäs sinfonia jo osoittaa Beethovenin olevan siirtymässä myöhäiseen tyyliinsä (jota aikalaiset eivät lainkaan ymmärtäneet), ”se edustaa kuitenkin verrattoman paljon korkeampaa tasoa kuin kahdeksas  sinfonia huomattavasti merkittävämmän temaattisen materiaalinsa vuoksi”. Kirjoittajan oli lumonnut seitsemännen sinfonian ”vertaansa vailla oleva” toinen osa, ja ehkä sen aikaansaama elämys heikensi hänen havaintokykyään. Kahdeksannen sinfonian temaattinen yhtenäisyyys ja eri osien selkeä karakterisointi on taattua Beethovenia ja johdonmukainen, uusia ratkaisuja tarjoava jatko hänen aikaisemmille sinfonioilleen.

Sinfonia alkaa ytimekkäällä aiheella:

Vaikka tämä motiivi ei ole yhtä pelkistetty kuin viidennen sinfonian kahdesta säveltasosta koostuva ”kohtalomotiivi”, se on silti osan rakenteen kannalta hyvin tärkeässä asemassa. Itse asiassa motiivin alun rakenne, jossa kolme ensimmäistä säveltä täyttävät terssi-intervallin, toistuu kaikkien osien pääteemojen alussa, luoden hienovaraista yhteyttä muuten niin erilaisten osien välille.

Monet musiikin tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota motiivin”lopettavaan” luonteeseen, ja tosiaan, ensimmäinen osa sulkeutuu elegantisti samalla aiheella millä se alkoikin:

Palaaminen alkuun on tietenkin vahva retorinen rakenne ja tuo sitä kautta mieleen barokkimusiikin keinovarat, mutta myös Sibeliuksen. F-duuri-romanssi opus 78/2 viululle ja pianolle alkaa näin (tässä Kaija Saariketun ja Raija Kerpon soittamana)…

…ja päättyy näin:

Sama aihe palvelee siis kahdessa eri tehtävässä. Beethovenin kahdeksannessa alun ja lopun väliin mahtuu yllätyksiä täynnä oleva matka.  Kuuden sävelen motiivista kasvaa osan pääteema:

Sivuteema alkaa hyvin poikkeuksellisesti D-duurissa, ennenkuin odotusten mukainen sävellaji vakiintuu:

Esittelyjakson lopun iskevät rytmit tuovat mieleen nuoren Beethovenin, vaikkapa ensimmäisen sinfonian energian:

Kehittelyjaksossa osan perusmotiivia käsittellään monin tavoin, mm. seuraavasti:

Beethoveniaanisen takomisen tuloksena pääteema purkautuu esiin kertausjaksossa vastaansanomattomalla voimalla. Lopussa on vielä aiheita kehittelevä kooda, joka vetää riemukkaasti yhteen osan ydinaiheet.

Sinfonian toinen osa, Allegretto scherzando, on humoristisuudessaan ja lyhyydessään ainutlaatuinen Beethovenin tuotannossa, luultavasti koko klassisromanttisessa sinfoniakirjallisuudessa – ja osan nerokkuus piilee juuri sen vastaansanomattomassa yksinkertaisuudessa:

Tässä yhteydessä törmäämme jälleen metronomin keksijä Johann Nepomuk Mälzeliin, josta jo kerroin jotakin täällä. Yhä vieläkin tämän osan yhteydessä usein muistetaan mainita, että se perustuisi Beethovenin humoristiseen, Mälzelille ja metronomille omistettuun kaanoniin,  tässä Berliinin barokkisolistien esittämänä:

Tarina on hauska, mutta se on osoittautunut vanhaksi väärennökseksi. Kaanon nimittäin ei ole Beethovenin tekemä, vaan luultavasti hänen vanhuusvuosien sihteerinsä ja tunnetun tosiasioiden muuntelijan Anton Schindlerin aikaansaannos, tietenkin kahdeksannen sinfonian toiseen osaan perustuen.

Beethoven ja Mälzel kylläkin tunsivat toisensa – Mälzel oli asunut Wienissä vuodesta 1792 lähtien ja suunnittelut 1810-luvulla Beethovenille kuulolaitteeksi useita erilaisia ”korvatrumpetteja” tai ”kuuloputkia”:

Mälzel rakensi eräänlaisen musiikillisen kronometrin joskus vuoden 1813 vaiheilla, ja kehitti siitä (saksalais-hollantilaisen Dietrich Winkelin keksinnön häikäilemättömästi kähveltäen) oman metronominsa pari vuotta myöhemmin, mutta on epävarmaa, milloin Beethoven tutustui laitteeseen. Joka tapauksessa on varmaa, että kahdeksannen sinfonian säveltämisen aikoihin Mälzelin metronomia ei edes ollut olemassa.

Riitaannuttuaan Wellingtonin voitto -teoksen tekijänoikeuksista Beethoven ja Mälzel sopivat välinsä muutamaa vuotta myöhemmin. Vuonna 1817 Beethoven julkaisi Allgemeine musikalische Zeitungissa taulukon kaikkien sinfonioidensa oikeista metronomiluvuista, todennäköisesti taitavan kauppamies Mälzelin aloitteesta. (Kuinka uskottavia nämä luvut sitten loppujen lopuksi ovat, on kysymys, johon muusikkopiireissä on useita erilaisia vastauksia.) Ehkä tarina kahdeksannen sinfonian toisen osan Mälzel-kytkennästä on sekin myynninedistämistä,  metronomin ”keksijän” ja totuuden muunteluun taipuvaisen Schindlerin välinen kiero salaliitto… Beethovenin nimi oli joka tapauksessa loistavaa mainosta metronomille!

Ensi viikolla (lauantaina 14.3.) on vuorossa Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterin Beethoven-sarjan toiseksi viimeinen konsertti. Juha Kangas johtaa orkesteria, ja päänumerona on tietenkin valoisa ja humoristinen kahdeksas sinfonia, joka saa seurakseen kahden aikalaisen, Mozartin ja Schubertin tanssisävellyksiä. Tummia sävyjä konserttiin tuo Pehr Henrik Nordgrenin Konsertto kanteleelle ja orkesterille, jonka solistina taituroi kantelisti Eija Kankaanranta.

Olen postauksissani usein esitellyt Beethovenin elämänvaiheita ja niiden suhdetta kulloinkin vuorossa olevaan sinfoniaan. Kahdeksannen sinfonian kohdalla tämä esittely on oikeastaan jo tehty täällä ja täällä. Käsittelen sinfonian sisältöä ensi viikolla ilmestyvissä postauksissani, mutta nyt pieni kronikka siitä, mitä Beethovenin elämässä pian teoksen valmistumisen jälkeen tapahtui.

Beethoven aloitti F-duuri-sinfoniansa säveltämisen heti seitsemännen sinfonian valmistumisen jälkeen toukokuussa 1812. Teos valmistui kesän loppuun mennessä, viimeistään lokakuussa 1812, jolloin käsikirjoituspartituuri on päivätty. Säveltäjä oli tuolloin matkustanut kesänviettopaikastaan Teplitzistä Linziin tapaamaan veljeään Nikolaus Johannia. Ilmeni, että tällä oli suhde taloudenhoitajansa kanssa. Tuohtunut isoveli Ludwig näki paljon vaivaa, jotta moraaliton asiantila korjaantuisi. Hänen piispalta ja maalliselta virkavallalta pyytämänsä apu ja suoranaiset uhkavaatimukset saivat lopulta aikaan sen, että veli ja taloudenhoitaja Therese Obermayer avoituivat.

Beethoven-elämäkerturi Maynard Solomon näkee välikohtauksen säveltäjän oman rakkauselämän onnettoman tilanteen heijastumana. Valoisaa kesää seurasi varjojen täyttämä kausi. Kirje ”Kuolemattomalle rakastetulle” on peräisin juuri kesältä 1812, ja oli sen kohde kuka hyvänsä, suhde ei päättynyt onnellisesti, vaan ehkä yhtäkkiseen eroon. Veljen saama kohtelu olisi siis ollut eräänlaista Beethovenin omien tunne-elämän ongelmien kompensaatiota. Solomon näkee myös säveltäjän luomisvoiman yhtäkkisen tyrehtymisen johtuneen hänen rakkauselämänsä kriisistä.

Tässä melko epäbeethoveniaaniselta vaikuttavassa syyssä sävelsuonen ehtymiseen saattaa hyvinkin olla perää. Ainakin se on mahdollinen osaselitys säveltäjän ilmeisiin elämänhallintaongelmiin, joita ilmeni noihin aikoihin. Vuoden 1813 kirjeissä arkkiherttua Rudolphille Beethoven kertoo pitkään jatkuneesta alakulosta ja turhautuneisuudesta. Kirjeissä pitkäaikaiselle ystävälle, kreivi Nikolaus Zmeskallille, vihjaillaan käynneistä prostituoitujen luona. Säveltäjä lienee hautonut jopa itsetuhoisia ajatuksia, kymmenisen vuotta kuolemaa aavistelevan Heiligenstadtin testamentin jälkeen. Kesällä 1813 eräät ystävät kohtasivat hänet Wienin lähistöllä Badenin kylpyläkaupungissa ”mitä surkuteltavimmassa kunnossa”, ”ilman takkia ja ehjää paitaa”, ”niin välinpitämättönä omasta ulkoasustaan, että hänet saattoi julkisesti nähdä täysin likaisena”. Vuonna 1813 42-vuotias Beethoven, entinen seurapiirileijona ja jo neroksi kohotettu, äärimmäisen tuottelias säveltäjä, oli todella muuttunut. Hän ei säveltänyt tuon vuoden tammi–heinäkuussa mitään mainitsemisen arvoista. Vuoden mittavin teos oli elo–lokakuussa sävelletty viihteellinen Wellingtonin voitto, teos, jonka vaatimattoman laadun hän tietenkin hyvin ymmärsi. Eräälle sitä kritisoineelle kanssaihmiselle hänen kerrotaan todenneen: ”se, mitä minä paskannan, on parempaa kuin mitä sinä kykenet edes ajattelemaan.”

Kaikesta vaikeuksien aiheuttamasta eristäytymisestä huolimatta Beethovenin elämässä tapahtui muutakin. Seitsemäs ja kahdeksas  sinfonia saivat yksityiset harjoitusesitykset arkkiherttua Rudolfin palatsissa huhtikuussa 1813. Vakavasti sairas veli Caspar Carl ilmoitti, että hänen kuolemansa jälkeen Ludwigin tulisi olla hänen poikansa Karlin huoltaja – lupaus, joka johti muutamaa vuotta myöhemmin katkeraan oikeustaisteluun. Beethovenin ystävä ja pitkäaikainen mesenaatti ruhtinas Lobkowicz teki vararikon ja joutui häpeällisesti muuttamaan pois Wienistä.

Kahdeksannen sinfonian julkinen kantaesitys sai odottaa vielä seuraavan vuoden huhtikuuhun. 27.4.1814 järjestettiin Wienin Hofburgin Redouten-salissa konsertti, jonka ohjelmassa oli pelkästään Beethovenin musiikkia: seitsemännen sinfonian uusintaesitys, eräs varhainen laulutrio, kahdeksas sinfonia ja yleisön ehdoton suosikki, ”sotasinfonia” Wellingtonin voitto.

Kahdeksannen sinfonian kesällä 1812 tehdyt varhaiset luonnokset osoittavat, että alkuvaiheessa Beethoven suunnitteli teoksesta pianokonserttoa, mutta sen lopullinen muoto hahmottui varsin nopeasti. Joissain varhaisissa luonnoksissa säveltäjä viittasi tähän teokseen järjestysnumerolla kaksi: näyttää siltä, että hän suunnitteli säveltävänsä heti perään vielä kolmannen, d-molli-sinfonian. Tämä, kuten niin monet säveltäjän sinfoniasuunnitelmat, jäi alustavien luonnosten tasolle. Seuraavaa sinfoniaa – sekin d-mollissa, muttei vuoden 1812 luonnoksiin liittyvä – saatiin odottaa yli 10 vuotta.

Kahdeksannesta sinfoniasta sanotaan usein, että se katsoo taaksepäin, 1700-lukuun, ja kyllähän yhteisiä piirteitä löytyy: teoksen lyhyehkö kesto, sen valoisa, viihdyttävä perusolemus, eräänlainen klassinen ”yleispätevyys” yksillöllisen tunnekuohun asemesta, menuetti-osan ilmestyminen takaisin kokonaisuuteen. Mutta kahdeksannen sinfonian voi nähdä toisinkin: lyhyydessä on uudenlaista kompaktiutta, motiivien käsittely ei ole klassisen hienostunutta, vaan aitoa Beethovenia, valoisuutta omaperäisempää on teoksen runsas ja persoonallinen huumori, klassiseen sinfoniaan vakiintuneen ”hitaan osan” asemesta Beethovenin kahdeksannen toinen osa on hilpeä Allegretto-rallatus.

Tähän aihepiiriin palaan ensi viikolla, jolloin käsittelen sinfoniaa tarkemmin. Nyt vain erikoinen, romantiikan ajan yksilöllisyyttä ja tunne-estetiikkaa korostavan eetoksen vastainen ajatusleikki: olisiko mahdollista kuvitella rinnakkaistodellisuus, jossa Eroican, Kohtalonsinfonian tai yhdeksännen sinfonian asemesta Beethovenin kahdeksannen sinfonian omaperäiset piirteet olisi nähty ”beethoveniaanisuuden” huipentumana ja teoksesta olisi tullut esikuva 1800-luvun säveltäjillä? Ehkä ei, mutta sinfonisen musiikin historia olisi tällaisessa todellisuudessa hyvin erilainen, ainakin hilpeämpi!

Beethoven rikkoo tällä sinfonialla hänestä jo muodostunutta kuvaa sankarillisena säveltäjänerona, ja jälkipolville juuri tuon sankarihahmon nostaminen säveltaiteen kaanoniin on ollut joskus tärkeämpää kuin hyväksyä kaikki vivahteet osaksi säveltäjän ainutlaatuista, luovaa persoonallisuutta. Eli jälleen yksi versio tuosta tutusta ajatuksesta vanhasta lännenelokuvasta, johon viittaan jo toisessa postauksessani syksyllä 2018: ”jos legendasta tulee totuus, painakaa legenda”.

Ensi sunnuntaina alkaa Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterin  sellistien ideoima Beethoven ja sello -konserttikokonaisuus, eräänlaisena spin off -tuotantona Beethovenin sinfonioiden sarjalle. Ensimmäisessä konsertissa Kirill Kozlovski saapuu soittamaan kanssani pelkkää Beethovenia, toukokuussa Janne Virkkalan ja Joel Papinojan konsertissa säveltäjän sello-piano-teokset saavat seurakseen Schumannin ja Martinůn kansanmusiikkivaikutteisia sävellyksiä ja lokakuussa Ulla Lampela ja Sonja Fräki esittävät Beethovenin lisäksi kantaesityksenä Kalevi Ahon uudenuutukaisen sonaatin.

Nyt on siis hyvä hetki avata aiheen taustoja ja selailla hieman kuninkaallista  seurapiirikalenteria.

Beethovenin ja sellon suhdetta ei voi käsitellä ilman Preussin hallitsijaa Fredrik Vilhem II:ta (1744—1797, kuninkaana 1786—1797), joka oli innokas amatöörisellisti. Sivumennen sanoen, selloa pidettiin jostain syystä laajemminkin kuninkaallisille sopivana soittimena: Englannissa sellon soittaminen kuului ainakin joissain tapauksissa tulevan kuninkaan koulutukseen. Ensimmäinen tällä saralla oli Walesin prinssi Fredrik (1707—1751), joka sattumoisin oli nuoremman preussilaisen kaimansa sukua, tämän isän serkku:

Ja onpa nykyinenkin Walesin prinssi joskus yllätetty itse teossa:

Ehkä syy sellon suosioon kuninkaallisissa piirreissä oli, että sitä pidettiin soittimena, jonka soinnin ajateltiin heijastavan perinteisiä maskuliinisia ihanteita: niihin kuuluivat jalomielisyys, majesteettisuus, anteliaisuus, vakavuus, ylevät tunteet. Näin ainakin ajattelee George Kennaway kirjoittaessaan sellon (ja musiikin) historiasta myös sukupuolitutkimuksen näkökulmasta teoksessaan Playing the Cello 1780—1930.

Takaisin Preussin kuningas Fredrik Vilhelm II:een, tuohon Ruotsi-Suomen hallitsijan Kustaa III:n serkkuun! Hänen hallituskautensa jää kahden merkittävän sotilasjohtajan, Fredrik II Suuren ja Fredrik III:nen hallituskausien väliin. Hän oli ”huilistikuningas” Fredrik Suuren veljenpoika ja kruununperillinen syntymästään saakka. Fredrik Suuri vastasi hänen kasvatuksestaan omien ihanteidensa mukaisesti. Niihin kuului monipuolinen yleissivistys ja erityisesti musiikkikoulutus, mutta myös pyrkimys perinpohjaiseen sotilaskasvatukseen. Viola da gamba – (tulevan kuninkaan isä soitti tätä instrumenttia) ja myöhemmin sello-opinnot sujuivat  hyvin; kruununprinssi omaksui jo varhain asenteen musiikkielämän suosijana ja suojelijana.

Sotilaskoulutus sen sijaan epäonnistui suuressa määrin. Fredrik Suuren kerrotaan huomanneen viimeistään vuoteen 1756 mennessä, että hänen veljenpojallaan ei ollut niitä valtionjohtajan ominaisuuksia, joita hän itse piti tärkeinä. Tästä seurasi ristiriitoja hallitsijan ja kruununprinssin välillä, joita ei ainakaan vähentänyt Fredrik Suuren täyteen kontrolliin pyrkivä holhous: hän mm. järjesti Fredrik Vilhelmin kaksi avioliittoa. Ensimmäinen liitto mitätöitiin, koska esikoisena syntyi tytär – äiti joutui maanpakoon. Jäkimmäisestä syntyi tuleva hallitsija Fredrik III. Virallisten aviopuolisoidensa lisäksi Fredrik Vilhelmillä oli peräjälkeen kaksi kirkon siunaamaa ”toista vaimoa”. Tapa ei ollut aivan poikkeuksellinen yläluokan keskuudessa aikana, jolloin viralliset avioliitot solmittiin yksinomaan taloudellisten tai poliittisten arvojen pohjalta. Fredrik Vilhelm II:n maine lemmenseikkailuissa oli omaa luokkaansa: kuten tästä postauksestani voi lukea, hänet mainittiin jopa Beethovenin isänä vuonna 1810 ilmestyneessä tietosanakirja-artikkelissa.

Tuleva kuningas aloitti musiikkiopintonsa vuonna 1754 hovin palvelukseen tuleeen gambisti Louis Christian Hessen johdolla. Italialainen sellisti Carlo Graziani tuli kruununprinssin sellonsoiton opettajaksi vuonna 1770. Vuodesta 1773 lähtien ranskalainen Jean Pierre Duport (1741—1818) opetti Fredrik Vilhelmiä tämän kuolemaan saakka.

Duport oli nuoremman veljensä Jean Louis’n (1749—1819) ohella yksi 1700-luvun loppupuolen merkittävimpiä sellistejä.

 

Musiikin tärkeää asemaa Fredrik Vilhelm II:sen elämässä kuvaa se, että hänen päiväohjelmaansa kuului loppuun saakka kaksi tuntia sellonsoittoa ja kamarimusiikkia.

Vaikka Fredrik Vilhelm II:sen poliittisia kykyjä on kritisoitu, hänen musiikkimakuaan ja lahjojaan on ylistetty jopa paremmiksi kuin Fredrik Suuren. Hänen kerrotaan vaikuttaneen Gluckin ja Mozartin oopperoiden esityksiin Berliinissä ja esitelleen Händelin oratorioita hoviorkesterille. Näistä erityisesti Händel ja Gluck, Berliinissä Fredrik Suuren aikana aliarvostetut säveltäjät olivat hänen suosiossaan.  Mozartin hän halusi saada hovin palvelukseen. Luomillaan ja kehittämillään instituutioilla hän teki pysyvän vaikutuksen Berliinin musiikkielämään. Hän tilasi tai häntä varten sävellettiin ainakin parisataa kamarimusiikkiteosta, tekijöinä nykyäänkin tunnettuja säveltäjiä kuten Haydn, Mozart, Boccherini ja Beethoven sekä oman aikansa kuuluisuuksia (Abel, Dittersdorf, Pleyel), mutta myös useita jo omana aikanaan vähämerkityksisiä säveltäjiä, kuten Ignaz von Beecke, Joseph Fila, Joseph Zycka, Friedrich Heinrich Himmel, Charles Ernst Bagge, Johann Heinrich Victor Rose.

* * *

Vielä 1700-luvun loppupuolella sellolle sävelsivät solistista musiikkia etupäässä sellistit itse. Beethoven oli ensimmäinen ja lähes ainoa klassisen kauden säveltäjä, joka sävelsi solistista sellomusiikkia olematta itse soittimen taitaja. Teokset sellolle ja pianolle ovat peräisin hänen uransa eri vaiheista. Varhaisimmat niistä – kaksi sellosonaattia opus 5 ja kolme variaatioteosta – syntyivät 1700—1800-lukujen vaihteessa, A-duuri-sonaatti opus 69 keskellä ns. sankarillista kautta vuosina 1807—1808 ja kaksi sonaattia opus 102 vuonna 1815. Lisäksi Beethovenin teosluetteloon kuuluvat F-duuri-käyrätorvisonaatin opus 17 sekä Es-duuri-pianotrion opus 3 (uudella opusnumerolla 64) sovitukset sellolle ja pianolle. 

1700-luvun lopulla pianolle ja jollekin toiselle instrumentille sävelletyt sonaatit olivat yleensä ennemminkin teoksia pianolle ja säestävälle soittimelle kuin kahden tasavertaisen osapuolen vuoropuhelua. Asetelma muuttui Beethovenin teosten myötä. Varhaisissa sellosonaateissa ja -variaatioissa piano on vielä keskiössä, mutta selloa käytetään uudella tavalla monipuolisesti eri rekistereissä ja erilaisissa tehtävissä.

Beethoven vieraili Fredrik Vilhelm II:n hovissa Berliinissä vuonna 1796. Hän esitti kuninkaalle erityisesti vierailuaan varten säveltämänsä kaksi sellosonaattia opus 5 yhdessä jomman kumman Duportin veljeksen kanssa. Säveltäjä itse kertoo kuninkaan olleen kiitollinen teoksista ja antaneen hänelle lahjaksi kultaisen nuuskarasian (”niin hienon, että sellaisia annetaan yleensä vain suurlähettiläille”), joka oli täynnä kultaisia louis d’or –kolikoita. Fredrik Vilhelm II:n kiitollisuus oli ehkä vain muodollista, niin suuresti Beethovenin sonaattien sellonkäsittelytapa poikkeaa kuninkaan suosimasta kepeästä, virtuoosisesta tyylistä. Beethovenin sonaatit pianolle ja sellolle ovat musiikinhistorian ensimmäiset tälle kokoonpanolle. Näillä teoksillaan hän tuli luoneeksi esikuvan myöhempien aikojen sellosonaattien säveltäjille.

Beethoven ja sello -sarjan ensimmäisessä  konsertissa kuultavat Beethovenin kaksi variaatioteosta (12 variaatiota Händelin Judas Maccabeus -oratorion teemasta ja 12 variaatiota Mozartin Taikahuilu-oopperan teemasta ”Ein Mäddchen oder Weibchen” op. 66) ovat nekin säveltäjän varhaistuotantoa. Selloa käsitellään niissä tavalla, joka osoittaa hänen jo tutustuneen Duportin veljesten edustamaan tyyliin, ja ne mitä todennäköisemmin liittyvät säveltäjän Berliinin-vierailuun.

Händel oli Beethovenin ehkä eniten ihaileman barokkisäveltäjä, ja hän oli kuullut oratorion Judas Maccabeus Wienissä 1790-luvun alkuvuosina, paroni van Swietenin organisoimana esityksenä. Teosta esitettiin myös Berliinissä Beethovenin vierailun aikaan, ja voi kuvitella, että säveltäjä valitsi teeman ”See the conquering hero comes” (Katso, voittoisa sankari saapuu) kuningasta miellyttämään – ja ehkä hieman myös viittaamaan omaan pianistiseen virtuoosisuuteensa! Meillehän tuo teema on tuttu adventtiaikaan liittyvällä tekstillä ”Riemuitse tytär Siion” varustettuna. Kun muunnelmat julkaistiin vuonna 1797, ne oli kuitenkin omistettu kuninkaan sijasta ruhtinatar Lichnowskylle, Beethovenin pitkäaikaisen mesenaatin puolisolle, ehkä kiitoksena siitä, että ruhtinas oli organisoinut vuoden 1796 matkan Berliiniin.

Mozart-variaatiot ovat saaneet verraten myöhäisen opusnumeron, mutta nekin lienee sävelletty samaisen matkan yhteydessä. Teemana on Taikahuilu-oopperan toisessa näytöksessä kuultava Papagenon tunnettu aaria, jota Beethoven on muokannut rytmisesti.

Beethoven palasi pianon ja sellon yhdistelmään vuosina 1807—1808  sävelletyn A-duuri-sonaatin jälkeen vuonna 1815. Tässä vaiheessa hän oli edennyt myöhäisen tyylinsä kynnykselle, ja näitä sonaatteja voi pitää ensimmäisinä esimerkkeinä uuden, entistä sisäistyneemmän tyylin saralla – seikka, joka myös aikalaisarvioissa huomattiin. Ensi sunnuntain konsertin myöhäisin teos, C-duuri-sonaatti opus 102/1 on ulkoisilta mittasuhteiltaan kompakti, mutta sisällöltään samalla kertaa vivahteikas ja dramaattinen. Teos on omistettu kreivitär Erdödylle. Beethoven oli jo omistanut tälle ystävälleen ja tukijalleen kaksi pianotrioaan opus 70 vuonna 1808. Ystävyyttä varjosti pitkään välirikko: Beethoven sai vuonna 1809 tietää, että kreivitär oli maksanut hänen palvelijalleen lisäpalkkaa estääkseen tätä lähtemästä hankalan isäntänsä palveluksesta. Tästä loukkaanut säveltäjä oli sanonut ystävyyden irti ja jopa kirjoittanut kustantajalleen poistaakseen omistuksen pianotrioistaan ennen niiden painoon menemistä. Kirje ei saapunut ajoissa, ja vuosien jälkeen, säveltäjän nöyrän anteeksipyyntökirjeen jälkeen, Beethovenin ja kreivittären ystävyys palasi vähitellen ennalleen. Sonaattien opus 102 omistuskirjoitusta voi siis pitää osoituksena jälleenrakennetusta ystävyydestä. Beethoven lähetti kreivittärelle sävellyksiään ja tämä lainasi hänelle vastavuoroisesti soitinkokoelmansa pianoja ja lähetti viiniä sekä vierailukutsuja. Sonaatit kantaesitti Beethovenin nuori oppilas, pianisti Carl Czerny sekä kreivittären ja säveltäjän luottosellisti, Joseph Linke (1783—1837).

 

Beethovenin seitsemäs sinfonia A-duuri op. 92 valmistui vuonna 1812 Teplitzin kylpyläkaupungissa. Säveltäjä oli käynyt tässä nykyisen Tšekin tasavallan pohjoisosassa sijaitsevassa  kaupungissa ensimmäisen kerran edellisenä syksynä. Nykyään nimellä Teplice tunnettu kaupunki oli Euroopan varakkaan porvariston ja ylhäisön suosiossa. Juuri Teplitzissä tapahtui joskus kesällä 1812 täällä kuvailemani välikohtaus Beethovenin, Goethen ja keisarillisen perheen välillä. Toisin kuin kirjallisuuden jumalhahmoksi jo kohonnut Goethe, Beethoven ei suostunut väistämään ylhäisöä, vaan tunkeutui omien sanojensa mukaan hattu syvällä päässään, takki ylös asti napitettuna keskelle tiheintä joukkoa. Ehkä röyhkeyden teki Beethovenille helpommaksi se, että vastaantulijoiden joukossa oli hänen ystävänsä ja oppilaansa, arkkiherttua Rudolph.

Vai tapahtuiko tuota kohtausta lainkaan? Kirje, jossa tapauksesta kerrotaan, on päivätty elokuulle 1812. Lähteen aitoutta on epäilty. Sen enempää Beethoven kuin keisarillinen perhe ei ollut juuri tuolloin Teplitzissä, arkkiherttua Rudolphin ei tiedetä vierailleen kaupungissa koko kesänä. Oli tarina sitten totta tai ei, se kuvaa osuvasti noista ajoista lähtien vallinnutta käsitystä Beethovenin luonteesta ja asemasta: yksinäinen nero, hengen jättiläinen, jonka teoksia on ehkä vaikea ymmärtää, mutta joka ansaitsee arvonannon omalla ehdottomuudellaan.

Seitsemäs sinfonia alkaa hitaalla johdannolla, samoin kuin ensimmäinen, toinen ja neljäs:

Vivace-jakson rytmiaihe kasvaa orgaanisesti johdannon lopusta; menettely korostaa tämän ranskalaisesta alkusoitosta periytyvän muodon jaksojen sisäistä yhteenkuuluvuutta.

Siinä missä vaikkapa viidennen sinfonian ensimmäisen osan rytmiikka on ikäänkuin syntynyt valtavasta, sisäisestä ilmaisupakosta, tässä osassa – ja itse asiassa koko sinfoniassa – rytmiikan asema on jotenkin vielä ensisijaisempi, kokonaisuutta määrittelevä. Ajatus taustalla piilevistä runomitoista, josta kirjoitin edellisessä postauksessani, on ehkä yritys määrittää juuri tätä rytmin kokonaisvaltaista tehtävää teoksessa.

Varsinaista hidasta osaa ei ole. Allegretto on vain rauhallinen suvanto ensimmäisen osan ja Scherzon rytmisen ilotulituksen välissä. Allegretto-osa on ollut alusta lähtien eräs Beethovenin suosituimmista sävellyksistä: kantaesityksessä se piti soittaa uudestaan ja sittemmin se on sovitettu mitä moninaisimmille kokoonpanoille. Nyky-yleisölle se saattaa olla tuttu Kuninkaan puhe -elokuvan koskettavasta kohtauksesta, jossa nuoresta saakka änkyttänyt Englannin kuningas Edvard VIII pitää radiopuheen toisen maailmansodan puhjettua. Yksityisen ihmisen henkilökohtainen trauma ja sen voittaminen yhdistyvät maailmanhistorialliseen, traagiseen hetkeen tämän musiikin saattelemana.

Osan lyyristä tunnelmaa korostaa sen sävellaji: a-molli ei synnytä dramaattista kontrastia sinfonian pääsävellajiin A-duuriin.

Wolfgang Osthoff -niminen musiikkitieteilijä on havainnut aiheen sopivan pyhiinvaeltajien kulkueissa usein lauletun laulun Sancta Maria, ora pro nobis tekstiin. Mielenkiintoinen ajatus, joka kuitenkin saattaa olla vain seurausta aiheen vahvasti runomitallisesta rytmiikasta. Osan luonteeseen on sisäänrakennettu myös vaikutelma spatiaalisesta liikkeestä, oli se sitten kulkue tai tanssia. Koko sinfonialle ”tanssin apoteoosi” -lisänimen antanut Richard Wagner oli tietenkin jälkimmäisen kannalla.  Hänen poikansa Siegfried Wagner on muistelmissaan kertonut liikuttavan tarinan varsinaisesta titaanien kohtaamisesta. Franz Liszt vieraili yllättäen vanhan Wagnerin luona vain muutama viikko ennen tämän kuolemaa ja alkoi isäntää odotellessa soittaa flyygelillä juuri tätä osaa. Lisztin seurue keskittyi kuuntelemaan musiikkia eikä huomannut Wagnerin saapuvan hetken kuluttua huoneeseen vain Siegfried-pojan näkemänä, tanssien ”mitä taitavimmin ja sulokkaimmin”.

Rakenteeltaan Allegretto on muunnelmamuotoinen; kontrastina kulkuemaisesti etenevälle kasvulle luovat kontrastin osan keskivaiheilla duuritaite…

…ja sitä pian seuraava fugato.

Scherzon vauhdikas meno…

keskeytyy kahdesti laulavaan trioon; sen aiheen uskotaan jäljittelevän itävaltalaista pyhiinvaelluslaulua:

Finaali päättää teoksen riemukkaaseen tanssiin, jossa siinäkin riehakas, marssimainen rytminkäsittely nousee pääosaan. Osan perusteella ei ole suuri ihme, jos kantaesityksen yleisö niputti seitsemännen sinfonian ja Wellingtonin voitto -teoksen samaan sotaisan voittoisaan kategoriaan!

 

 

 

 

 

 

 

Tämän postauksen otsikko on tietenkin viittaus Pjotr Tšaikovskin orkesteriteokseen ”Vuosi 1812”. Siinä säveltäjä kuvaa mahtipontisesti suuren sinfoniaorkesterin,  kuoron, sotilassoittokunnan, kirkonkellojen ja kanuunoiden avulla Napoleonin sotaonnen kääntänyttä taistelua Venäjän armeijaa vastaan Borodinossa 7. syyskuuta 1812. Koska Beethovenin Napoleon-suhde oli tunnetusti ongelmallinen ja Tšaikovskin teoksen ilmeinen edeltäjä löytyy saksalaiskollegan tuotannosta, on paikallaan katsoa, mitä Beethovenin elämään ja taiteeseen kuului noihin aikoihin.

Beethoven sävelsi seitsemännen, A-duuri-sinfoniansa verraten nopeasti. Ensimmäiset luonnokset syntyivät loppuvuodesta 1811. Parituurin merkitty päivämäärä ”13. huhtikuuta 1812” on todennäköisesti varsinaisen sävellystyön alkamisaika,  ja koko teos oli valmis kesällä 1812, jolloin Beethoven jo luonnosteli kahdeksatta sinfoniaansa.

Säveltäjän itsensä johtama seitsemännen sinfonian kantaesitys oli 8. joulukuuta 1813 konsertissa, joka oli järjestetty Hanaun taistelussa haavoittuneiden sotilaiden hyväksi. Napoleonin sodat olivat edelleen ajankohtainen aihe. Ranskan armeija oli miehittänyt Wienin vuonna 1809, ja vaikka tämä vaihe päättyi rauhaan, sotatoimet kaikkialla Euroopassa jatkuivat pian. Hanaun taistelu käytiin vetäytyvän Napoleonin armeijan ja tappiolle jääneen itävaltalais-baijerilaisen armeijan välillä lokakuun lopussa 1813.

Samassa konsertissa kuultiin Beethovenin ystävän Johann Nepomuk Mälzelin (1772—1838) kehittämälle mekaaniselle trumpetille tehtyjä marsseja, säveltäjinä Jan Ladislav Dussek ja Ignaz Pleyel, sekä Beethovenin teos Wellingtonin voitto opus 91, joka oli todennäköisesti säveltäjän elämän suurin yleisömenestys. Mälzel oli myös viimeksimainitun taustavaikuttajana.  Beethoven teki teoksen ensimmäisen version Mälzelin keksimälle panharmonica-nimiselle mekaaniselle orkesterille, mutta muokkasi teoksen pian eläville soittajille.

Wellingtonin voitto kuvaa Wellingtonin herttuan Arthur Wellesleyn (1769—1852) johtamien englantilaisten joukkojen voittoa Joseph Bonaparten johtamista ranskalaisista Vitorian taistelussa Espanjassa 21.6.1813. Noin 15 minuuttia kestävä teos kuuluu osastoon ”leipää ja sirkushuveja”, painottaen jälkimmäistä: orkesterissa on jousten ja puupuhaltimien lisäksi neljä käyrätorvea, peräti kuusi trumpettia ja kolme pasuunaa sekä monipuolinen valikoima lyömäsoittimia ja efekteinä lisäksi räikkiä ja musketteja. Beethoven ei epäröi käyttää tuttuja melodioita: englantilaissotilaita kuvataan melodialla Rule Britannia ja ranskalaisia taistelijoita sävelmällä Marlbrough s’en va-t-en guerre, (Marlborough on lähtenyt sotaan), joka nykyään tunnetaan hämäävästi englantilaisena onnittelulauluna nimellä For He’s a Jolly Good Fellow. Teos päättyy englantilaisten voittoa juhlistavaan God Save the King -hymniin. Kerrotaan Wellingtonin herttuan itsensä kuulleen teoksen myöhemmin Wienissä. Kun eräs venäläinen lähettiläs kysyi häneltä, kuulostiko musiikki lainkaan aidolta, vastauksena oli: ”Ei todellakaan, jos se olisi ollut tuollaista, olisin lähtenyt itsekin karkuun!” Sivumennen voi kertoa, että Wellingotin herttua ei ollut mikään pelkuri: hän johti joukkoja myös Napoleonin kohtaloksi koituneessa Waterloon taistelussa vuonna 1815, ja Iso-Britanniassa teoksen usein virheellisesti ajatellaankin liittyvän tähän taisteluun. Oman mielipiteen ”sotasinfonian” musiikillisista ja viihteellisistä arvoista voi muodostaa täällä.

Metronomin keksijänä tunnettu Mälzel oli suunnitellut kuuroutuvalle Beethovenille myös kuulotorvia. Säveltäjän ja keksijän välit rikkoutuivat, kun Mälzel väitti Wellingtonin voiton olevan miesten yhdessä ideoima, säveltäjän antaneen sen hänelle lahjaksi ja teoksesta saatavien tulojen näin kuuluvan hänelle. Beethoven oli haastamassa Mälzeliä asiasta oikeuteen, kun prosessin keskeytti tämän muutto ulkomaille.

Vaikka Wellingtonin voitto varastikin konsertissa päähuomion, seitsemäs sinfonia herätti toki paljon kiinnostusta. Olihan se kansainvälisesti arvostetun sinfonikon pitkään odotettu uusi teos. Teoksen toinen osa, edelleen Beethovenin rakastettuimpiin sävellyksiin kuuluva Allegretto piti kantaesityksessä soittaa uudelleen. Kolme vuotta myöhemmin Allgemeine Musikalisches Zeitung -lehdessä kirjoitettiin:

Toinen osa – – – joka Wienissä tapahtuneesta kantaesityksestään lähtien on ollut asiantuntijoiden ja harrastajien suosikki, on osa, joka puhuttelee jopa niiden sydämiä, joilla ei ole musiikkikoulutusta; lapsenomaisuudellaan ja tietyllä salaisella lumovoimallaan se saa yleisön valtaansa – ja yhä edelleen se vaaditaan toistettavaksi kaikissa esityksissä.

Teoksen kantaesityksen jälkeen Allgemeine Musikalische Zeitung ylisti sinfoniaa ”suureksi menestykseksi, joka täysin ansaitsi sitä tervehtineet äänekkäät suosionosoitukset ja lämpimän vastaanoton”. Tässä lienee tilaisuuden luonteen aiheuttamia ylisanoja: veteraanien hyväntekeväisyyskonsertin tärkein anti olivat varmastikin trumpettimarssit ja seitsemättä sinfoniaakin ylistävämmän vastaanoton saanut ”sotasinfonia” Wellington voitto. A-duuri-sinfoniankin saatettiin nähdä ilmaisevan samaa sotaista sankarillisuutta, vaikka se oli valmistunut jo puolitoista vuotta ennen konserttia.

Melko pian alkoi kuulua myös toisenlaisia ääniä. Nuoren Carl Maria von Weberin mukaan teos osoitti, että Beethoven oli valmis mielisairaalaan, ja Friedrich Wieck – Clara Schumannin isä ja Robert Schumannin appi – kutsui sitä juopuneen säveltämäksi. No, juoppoudesta hän syytti tulevaa vävyäänkin yrittäessään lakituvassa estää tämän avioitumisen tyttärensä kanssa. Lehdissäkin ilmestyi kriittisiä arvioita: teosta kuvattiin ”traagisten, koomisten, vakavien ja tyhjänpäiväisten ajatusten sekamelskaksi, jotka vaihtelevat vailla mitään yhteyttä ja toistuvat loputtomiin”. Englantilaislehti London Harmonicum kirjoitti: ”Vaikka olemmekin kuulleet sinfonian usein, emme ole vieläkään löytäneet siitä  mitään suunnitelmaa, emme myöskään havaitse mitään yhteyttä eri osien välillä”.

Seitsemännen sinfonian saama hämmentynyt vastaanotto selittynee ainakin osittain sen vallankumouksellisimmalla piirteellä: rytmi on jokaisessa osassa keskeisessä roolissa tavalla, jonka on täytynyt tuntua aikalaisista käsittämättömältä. Palaan tähän tarkemmin seuraavassa postauksessani: tässä yhteydessä mainitsen vain aikalaissäveltäjä Anton Reichan ja Beethovenin oppilaan Carl Czernyn esittämän ja Beethoven-tutkija Maynard Solomonin kehittelemän ajatuksen, että sinfonian kukin osa heijastelee rytmeillään antiikin runomittoja. Niinpä ensimmäisessä osassa käytetään laajasti daktyyli-runomittaa, toinen osa muodostuu ”painokkaista daktyyli- ja spondee-kuvioista” ja finaalissa käytetään vastaavasti omaa runomittaansa. Beethoven luki mm. Homerosta ja oli tietenkin perillä vanhoista runomitoista, koska ne kuuluivat ajan peruskoulutukseen. Antiikkiyhteyttä oleellisempaa on, että jokaisella osalla ylipäätään on oma selkeä, kuuntelemallakin hahmottuva kokonaisvaltainen rytminen olemuksensa. Klassismin tiuhaan vaihtelevien, eriluonteisten musiikillisten aiheiden (ns. tooppien)  ja barokkimaisen retoriikan sijaan tässä teoksessa musiikillista ilmaisua määrittelee tanssillinen rytmiikka.

Seitsemättä sinfoniaa yritettiin ymmärtää myös narratiivin, tarinankerronnan näkökulmasta keksimällä sille ”juoni”. Vielä Beethovenin eläessä Mainzissa ilmestyvässä Cäcilia-lehdessä julkaistiin vuonna 1826 erään K. Fr. Ebersin kirjoitus. Siinä sinfonia hahmotettiin kertomuksena hääjuhlista. Ensin avataan juhlasalin suuret ovet, sitten ”bassojen ja viulujen ylöspäinen liike tahdista 10 eteenpäin kuvaa herrojen ja daamien askeleita kohti salia – – – Vivacessa kaikki vieraat saapuvat vähitellen – – – hitaassa osassa alkaa vihkiseremonia – – – ”  ja niin edelleen, naiiviisti mutta yksityiskohtaisesti. Tämä kirjoitus ei millään muotoa jäänyt yksittäistapaukseksi. Sinfoniaa on kuvattu kulkueeksi vanhassa katedraalissa tai katakombeissa, upean odaliskin lemmenuneksi, kertomukseksi mauriritarista, kohtauksiksi naamiaisissa – säveltäjä Robert Schumann kuuli siinä maalaishäät ja Beethovenin aikalainen, kirjailija Karl Iken poliittisen vallankumouksen. Kaikki ovat tietenkin hyvin henkilökohtaisia ja merkityksettömiä mielikuvia, mutta absoluuttisen musiikin estetiikkaan tottuneille myös ihan virkistäviä esimerkkejä tavoista hahmottaa kuulemaansa – ja samalla osoitus siitä, että Beethovenin musiikista on todella moneksi!

Joulut on juhlittu ja Beethoven 250- vuosi alkanut! Keski-Pohjanmaan Kamariorkesteri syöksyy Beethovenin pariin jo tällä viikolla, kun Sakari Oramo johtaa seitsemännen sinfonian ensi perjantain konsertissa, jonka ohjelmassa on lisäksi Mendelssohnin Hebridit-alkusoitto ja Schumannin sellokonsertto solistinaan Leonardo Chiado. Varsinainen klassisen musiikin hittiparaati siis!

Ennen konserttia ilmestyvissä postauksissani edetään niissäkin vauhdilla aiheen parissa. Ensiksi tarkastelen hieman, mitä Beethovenin elämään kuului viidennen ja kuudennen sinfonian kantaesitysten jälkeisinä vuosina.

Tuon vuonna 1808 pidetyn joulukuisen konsertin jälkeen Beethovenin luomisvoima kohdistui muutaman vuoden ajaksi muihin sävellyslajeihin. Valmistuneiden merkkiteosten listalla ovat mm. viides pianokonsertto (1809), kolme pianosonaattia (1809, mm. niin sanottu ”Les adieux”-sonaatti opus 81a) sekä jousikvartetot opus 74 (”Harppu” 1809) ja opus 95 (”Serioso” 1810).  Beethoven palasi myös näyttämömusiikin pariin. Alkusoitto musiikista Johann Wolfgang Goethen surunäytelmään Egmont (1810) on jäänyt konserttiohjelmistoihin, sen sijaan pikavauhtia sävelletyt näytelmien Ruinen von Athen ja König Stephan musiikit vuodelta 1811 ovat lähinnä kuriositeetteja. Samana vuonna niiden kanssa syntyi kaksi todellista merkkiteosta, pianotrio opus 97 B-duuri, ”Arkkiherttua”, ja seitsemäs sinfonia A-duuri opus 92.

Beethoven teki näinä vuosina useita luonnoksia sinfonioihin, jotka eivät edenneet suunnitteluvaihetta pidemmälle. Aiheeseen perehtyneen musiikkitieteilijä Lewis Lockwoodin mukaan vuosilta 1809 ja 1812 on peräisin luonnoksia ja alustavia ideoita lähes kymmeneen eri sinfoniaan, joista yksikään ei toteutunut. Ehkä keskittymisessä muihin sävellyslajeihin oli kysymys jonkinlaisesta ”sinfoniablokista”. Toisaalta luonnosten teko ja muokkaaminen oli Beethovenille luontainen sävellystapa – koko elämänsä aikana hän teki Lockwoodin mukaan sinfonisia hahmotelmia – useimmiten vain yksittäisiä ideoita – 33 eri luonnoskirjaan, lähes yhtä monta teosta varten.

Ulkoisesti Beethovenin elämä eteni kohti yhä suurempaa eristyneisyyttä, tietenkin ennen muuta alati heikkenevän kuulon vuoksi. Hän esiintyi viimeisen kerran julkisesti pianistina edellä mainitussa vuoden 1808 konsertissa, ja kun nuoruusvuosien lavaleijonan ajat olivat näin ohi, kuva originellista, porvarillisen elämän säännöistä piittaamattomasta ihmisestä alkoi muotoutua entistä vahvemmin. Säveltäjän henkilökohtainen elämänpiiri oli tietenkin paljon vivahteikkaampi kuin julkisuudessa näistä ajoista lähtien pitkään vallinnut stereotypia. Vaikka Beethovenin kirjeitä ja muita alkuperäislähteitä on säilynyt melko paljon, dokumenttien vähäisyys antaa silti sijaa monenlaisille tulkinnoille. Kirjoitan täällä Beethovenin rakkauselämästä. Siellä siteerattu päiväämätön kirje ”Kuolemattomalle rakastetulle” liittyy todennäköisimmin juuri näihin aikoihin, luultvasti vuoteen 1812.

Beethovenin taloudellisen turvallisuuden oli taannut jo aiemmin mainitsemani ruhtinaiden Lobkowitz ja Kinsky sekä arkkiherttua Rudolphin maksama eläke. Keväällä 1809 allekirjoitettu sopimus joutui uhatuksi, kun Kinsky kuoli yllättäen ratsastusonnettomuudessa vuonna 1812 ja Lobkowitz joutui vararikon seurauksena muuttamaan pois Wienistä vuotta myöhemmin. Eläke oli jo ennen tätä  joutunut Napoleonin sotia seuranneen talouskriisin uhriksi: valtava inflaatio pienensi vajaassa kahdessa vuodessa sovitun 4000 floriinin summan ostovoiman pahimmillaan noin 10 prosenttiin alkuperäisestä.

Pelastajaksi tuli eläkkeen kolmas maksumies,  arkkiherttua Rudolph (1788-1831), Itävallan keisari Franzin (1768—1835) nuorin veli.

Rudolph oli vuodesta 1803 alkaen Beethovenin  piano- ja sävellysoppilaana, ja hänet mainitaan kahdeksantoista vuoden ikäerosta huolimatta myös säveltäjän ystävänä, jonka avulla tällä oli suora yhteys ylhäisiin piireihin. Rudolph ei tosin ollut taiteellisesta lahjakkuudestaan huolimatta varsinainen seurapiiri-ihminen: hän oli epilepsiaan taipuvainen ja muutenkin sairaalloinen ja suuntautui osittain tämän vuoksi kirkolliselle alalle. Beethoven omisti hänelle kaikkiaan neljätoista sävellystä, mm. edellä mainitut Les Adieux -pianosonaatin ja Arkkiherttua-pianotrion sekä Hammerklavier-pianosonaatin, neljännen ja viidennen pianokonserton, sonaatin viululle ja pianolla opus 96 (jonka kantaesityksen soittivat ranskalainen viulutaiteilija Pierre Rode ja arkkiherttua itse), Missa Solemniksen ja sävellyksen Grosse Fuge jousikvartetille.

Myös Rudolph sävelsi ja hänen musiikkiaan esitettiin 1800-luvun alussa. Vuosina 1823 ja 1824 säveltäjä ja kustantaja Anton Diabelli (1781—1858) julkaisi otsikolla Vaterländischer Künstlerverein – Veränderungen für das Piano-Forte (osapuilleen ”Isänmaallinen taiteilijaseura – muunnelmia pianolle”) kokoelman, joka sisälsi kaikkiaan 50 säveltäjän Diabellin valssiteemasta tekemää variaatiota. Mukana oli mm. Carl Czerny, nuori Franz Liszt, J.N. Hummel, Franz Schubert, W.A. Mozartin poika Franz Xaver Mozart – ja arkkiherttua Rudolph, esiintyen vaatimattomasti vain kirjainlyhenteellä S. R. D Serenissimus Rudolfus Dux).

Diabelli pyysi myös Beethovenia osallistumaan projektiinsa. Beethoven tarttui perinpohjaisesti Diabellin simppeliin valssiin ja sävelsi 33 Diabelli-muunnelmaansa opus 120, lähes tunnin mittaisen suurteoksen, pianomusiikin todellisen kulmakiven.

Viime vuosina arkkiherttua Rudolphin musiikkia on jälleen nostettu esiin. Sitä voi halutessaan kuunnella vaikkapa täältä tai täältä.

 

 

 

 

Jo Tenavat-sarjakuvassa  se tiedettiin: Beethoven syntyi 16. joulukuuta vuonna 1770. Tämä on nykyään yleisesti hyväksytty fakta: kun KPKO:n yhtye oli viime syksynä Vitsarin koulussa esittelemässä Pastoraalisinfonian luonnonläheistä maailmaa, täsmällinen vastaus tuli kysyttäessä kuin apteekin hyllyltä eräältä kakkosluokkalaiselta.

Säveltäjä itse ei ollut asiasta aivan yhtä varma. Huolimatta ystäviensä, kuten Ferdinand Riesin ja Franz Gerhard Wegelerin toimittamista todistuskappaleista hän halusi uskoa syntyneensä vuonna 1772. Wegelerille hän kirjoitti vuonna 1810:

Mutta yksi asia sinun tulee muistaa, nimittäin että oli olemassa ennen minua syntynyt veli, joka sai myös nimekseen Ludwig, ja lisäksi nimen Maria, mutta joka kuoli. Jotta ikäni saataisiin epäilyksettä selville, tämä veli täytyisi ensin löytää, koska tiedän, että tässä suhteessa on tehty virhe ja minun on sanottu olevan vanhempi kuin olen.  Valitettavasti olen elänyt tietämättä ikääni – – – .

Beethovenin vanhempien esikoispoika oli kastettu huhtikuun toisena päivänä vuonna 1769 ja saanut nimekseen Ludwig Maria. Poika eli vain kuuden päivän ajan. Reilut puolitoista vuotta myöhemmin (17.12.1770) kastettu todennäköisesti vuorokauden ikäinen toinen poika sai myös nimekseen Ludwig. Jostain syystä tämä meille tutumpi Ludwig ei hyväksynyt oikeaa syntymävuottaan. Saatuaan ystäviensä avustuksella Bonnin pormestarintoimiston allekirjoittaman syntymätodistuksen, josta ilmeni kasteen tapahtuneen 17. joulukuuta 1770, jääräpäinen Beethoven kirjoitti sen takapuolelle: ”1772. Kastetodistus on näköjään virheellinen, koska oli olemassa ennen minua syntynyt Ludwig.”

Syyn Beethovenin sekaannukseen on sanottu olleen se, että hänen isänsä väärensi syntymävuoden saadakseen pojan vaikuttamaan ikäistään nuoremmalta, ”uudelta Mozartilta”. Mahdollisesti isä toimikin näin, mutta tiettävästi Beethovenin perhepiirissä syntymävuoden uskottiin olevan 1771, eli ihmelapsen nuorennusleikkaus olisi ollut varsin kohtuullinen. Vasta Beethovenin muutettua Wieniin 1790-luvulla myöhäisempi vaihtoehto alkoi esiintyä yleisemmin. Väärä syntymävuosi  päätyi myös lähdeteoksiin, samoin kuin toinen, parasta  lööppiainesta oleva vaihtoehtoinen totuus:

Tällaista informaatiota  jakoi vuoden 1810 vaiheilla arvovaltainen ranskalainen teos Dictionnaire historique des musiciens, artistes et amateurs, morts ou vivans….: tekijöinä Alexandre Choron ja François Fayolle. Sama valeuutinen ”eräästä aikamme nerokkaimmista säveltaiteilijoista” päätyi vuonna 1814 tunnettuun saksalaiseen tietosanakirjaan ”Conversations-Lexicon oder encyclopädisches Handwörterbuch für gebildete Ständ”:

Preussin kuningas Fredrik Wilhelm II (1744—1797) oli edeltäjänsä, maineikkaan Fredrik Suuren (joka myös on mainittu Beethovenin isäkandidaattina!) veljenpoika ja Ruotsi-Suomen kuninkaan Kustaa III:n serkku. Huilua soittaneeseen setäänsä tätä sellistikuningasta yhdisti rakkaus musiikkiin, mutta sotaisuus ei ollut hänen alaansa; hän keskittyi mieluummin taiteeseen ja naisseikkailuihin. Fredrik Wilhelm II oli nimittäin varsin viriili hahmo. Hänen nuorena solmimansa ensimmäinen avioliitto päätyi eroon molempien osapuolten uskottomuuden vuoksi, ja toisen avioliittonsa aikana hänellä oli pitkäaikainen rakastajatar (jonka kanssa hän sai viisi lasta) sekä peräjälkeen kaksi ns. morganaattista avioliittoa, joista hänellä oli yhteensä seitsemän lasta, nämä siis ”virallisten” kuuden jälkeläisen lisäksi. Ansioistaan kuningas sai kansan suusta lempinimiä, kuten epäilemättä ironisesti lausuttu der Vielgeliebte (”monien rakastama”) ja huomattavasti realistisempi der dicke Lüderjahn (”lihava irstailija”).

Monet säveltäjät – tunnetuimmasta päästä Haydn, Boccherini ja Mozart – omistivat teoksia Fredrik Wilhelm II:lle. Beethoven vieraili Preussin hovissa vuonna 1796 ja omisti sellosonaattinsa opus 5 kuninkaalle saaden lahjaksi kultakolikoilla täytetyn nuuskarasian, jonka hän ylpeänä totesi olevan niin hieno, että ”se olisi kelvannut lahjaksi diplomaatille”. Ehkä isyyshuhu on saanut alkunsa tämän vierailun aikana, kuninkaan maineeseen se ainakin on sopinut täydellisesti. Mitään erityistä yhdennäköisyyttä kuninkaan ja Beethovenin välillä ei näytä olleen:

 

Tarina ylhäisestä syntyperästä oli säveltäjän itsensä tiedossa, mutta hän oli varsin passiivinen sen kumoamisessa. Vielä vuonna 1826 hän kirjoitti ystävälleen Wegelerille:

Kerrot, että minun on jossain sanottu olevan edesmenneen Preussin kuninkaan poika. No, sama asia kerrottiin minulle kauan sitten. Mutta olen omaksunut periaatteen, etten sen enempää kirjoita itsestäni mitään kuin vastaa mihinkään minusta kirjoitettuun. Siksi jätän mielelläni sinun tehtäväksesi kertoa maailmalle vanhempieni ja erityisesti äitini kunniallisuudesta.

Tuollaisessa yhteydessä on toki tarpeen korostaa erityisesti äidin korkeaa moraalia, mutta alkoholisoitunutta, monenlaisiin vaikeuksiin ajautunutta isäänsä Beethoven ei juuri arvostanutkaan. Ankaran ihmelapsikasvatuksen kohteeksi joutuneen pojan traumoilla ei tällä kertaa tarvitse sen enempää spekuloida, niistä saa aavistuksen katsomalla tuntemattoman taiteilijan 13-vuotiaasta Beethovenista tekemää vakavailmeistä muotokuvaa:

Muusikkona toiminutta isoisäänsä – jälleen yhtä Ludwig van Beethovenia – säveltäjä sen sijaan kunnioitti suuresti; tämän muotokuva kulki hänen mukanaan muutosta muuttoon aina kuolemaan saakka.

Vielä yksi vaihtoehtoinen näkemys Beethovenin syntyperästä: jokin aika sitten esitettiin teoria, että hän olisi ollut taustaltaan afrikkalainen ja että hänen etninen alkuperänsä olisi salattu jälkipolvilta, mutta että hänen todellisen kulttuurisen taustansa voisi kuulla hänen musiikistaan, erityisesti sen rytmiikasta. Teorian mukaan aikalaiset olivat tietoisia asiasta, mutta Beethovenin alkuperää peiteltiin mm. puuteroimalla hänen kasvonsa ja käyttämällä muotokuvissa sijaismalleja. Mielikuvituksellisen näkemyksen taustalla on sen verran historiaa, että Beethovenin suvun juuret ovat aikoinaan Espanjan hallitsemalla Flaaminmaalla, ja tätä kautta yhteys pohjoisafrikkalaiseen maurien kulttuuriin on mahdollinen. Teorian tueksi on otettu säveltäjän improvisaatiotaidot ja kehitelty virheellisiä oletuksia Beethovenista aikoinaan käytetyistä lempinimistä, kuten ”espanjalainen” tai ”mauri”, ja ajateltu eräiden hänen muotokuviensa todistavan tummasta ihonväristä:

 

Historiantutkijat eivät ole löytäneet mitään todisteita näille ajatuksille, mutta ainakin ne osoittavat säveltäjän musiikin universaalisuuden!