Joulut on juhlittu ja Beethoven 250- vuosi alkanut! Keski-Pohjanmaan Kamariorkesteri syöksyy Beethovenin pariin jo tällä viikolla, kun Sakari Oramo johtaa seitsemännen sinfonian ensi perjantain konsertissa, jonka ohjelmassa on lisäksi Mendelssohnin Hebridit-alkusoitto ja Schumannin sellokonsertto solistinaan Leonardo Chiado. Varsinainen klassisen musiikin hittiparaati siis!
Ennen konserttia ilmestyvissä postauksissani edetään niissäkin vauhdilla aiheen parissa. Ensiksi tarkastelen hieman, mitä Beethovenin elämään kuului viidennen ja kuudennen sinfonian kantaesitysten jälkeisinä vuosina.
Tuon vuonna 1808 pidetyn joulukuisen konsertin jälkeen Beethovenin luomisvoima kohdistui muutaman vuoden ajaksi muihin sävellyslajeihin. Valmistuneiden merkkiteosten listalla ovat mm. viides pianokonsertto (1809), kolme pianosonaattia (1809, mm. niin sanottu ”Les adieux”-sonaatti opus 81a) sekä jousikvartetot opus 74 (”Harppu” 1809) ja opus 95 (”Serioso” 1810). Beethoven palasi myös näyttämömusiikin pariin. Alkusoitto musiikista Johann Wolfgang Goethen surunäytelmään Egmont (1810) on jäänyt konserttiohjelmistoihin, sen sijaan pikavauhtia sävelletyt näytelmien Ruinen von Athen ja König Stephan musiikit vuodelta 1811 ovat lähinnä kuriositeetteja. Samana vuonna niiden kanssa syntyi kaksi todellista merkkiteosta, pianotrio opus 97 B-duuri, ”Arkkiherttua”, ja seitsemäs sinfonia A-duuri opus 92.
Beethoven teki näinä vuosina useita luonnoksia sinfonioihin, jotka eivät edenneet suunnitteluvaihetta pidemmälle. Aiheeseen perehtyneen musiikkitieteilijä Lewis Lockwoodin mukaan vuosilta 1809 ja 1812 on peräisin luonnoksia ja alustavia ideoita lähes kymmeneen eri sinfoniaan, joista yksikään ei toteutunut. Ehkä keskittymisessä muihin sävellyslajeihin oli kysymys jonkinlaisesta ”sinfoniablokista”. Toisaalta luonnosten teko ja muokkaaminen oli Beethovenille luontainen sävellystapa – koko elämänsä aikana hän teki Lockwoodin mukaan sinfonisia hahmotelmia – useimmiten vain yksittäisiä ideoita – 33 eri luonnoskirjaan, lähes yhtä monta teosta varten.
Ulkoisesti Beethovenin elämä eteni kohti yhä suurempaa eristyneisyyttä, tietenkin ennen muuta alati heikkenevän kuulon vuoksi. Hän esiintyi viimeisen kerran julkisesti pianistina edellä mainitussa vuoden 1808 konsertissa, ja kun nuoruusvuosien lavaleijonan ajat olivat näin ohi, kuva originellista, porvarillisen elämän säännöistä piittaamattomasta ihmisestä alkoi muotoutua entistä vahvemmin. Säveltäjän henkilökohtainen elämänpiiri oli tietenkin paljon vivahteikkaampi kuin julkisuudessa näistä ajoista lähtien pitkään vallinnut stereotypia. Vaikka Beethovenin kirjeitä ja muita alkuperäislähteitä on säilynyt melko paljon, dokumenttien vähäisyys antaa silti sijaa monenlaisille tulkinnoille. Kirjoitan täällä Beethovenin rakkauselämästä. Siellä siteerattu päiväämätön kirje ”Kuolemattomalle rakastetulle” liittyy todennäköisimmin juuri näihin aikoihin, luultvasti vuoteen 1812.
Beethovenin taloudellisen turvallisuuden oli taannut jo aiemmin mainitsemani ruhtinaiden Lobkowitz ja Kinsky sekä arkkiherttua Rudolphin maksama eläke. Keväällä 1809 allekirjoitettu sopimus joutui uhatuksi, kun Kinsky kuoli yllättäen ratsastusonnettomuudessa vuonna 1812 ja Lobkowitz joutui vararikon seurauksena muuttamaan pois Wienistä vuotta myöhemmin. Eläke oli jo ennen tätä joutunut Napoleonin sotia seuranneen talouskriisin uhriksi: valtava inflaatio pienensi vajaassa kahdessa vuodessa sovitun 4000 floriinin summan ostovoiman pahimmillaan noin 10 prosenttiin alkuperäisestä.
Pelastajaksi tuli eläkkeen kolmas maksumies, arkkiherttua Rudolph (1788-1831), Itävallan keisari Franzin (1768—1835) nuorin veli.
Rudolph oli vuodesta 1803 alkaen Beethovenin piano- ja sävellysoppilaana, ja hänet mainitaan kahdeksantoista vuoden ikäerosta huolimatta myös säveltäjän ystävänä, jonka avulla tällä oli suora yhteys ylhäisiin piireihin. Rudolph ei tosin ollut taiteellisesta lahjakkuudestaan huolimatta varsinainen seurapiiri-ihminen: hän oli epilepsiaan taipuvainen ja muutenkin sairaalloinen ja suuntautui osittain tämän vuoksi kirkolliselle alalle. Beethoven omisti hänelle kaikkiaan neljätoista sävellystä, mm. edellä mainitut Les Adieux -pianosonaatin ja Arkkiherttua-pianotrion sekä Hammerklavier-pianosonaatin, neljännen ja viidennen pianokonserton, sonaatin viululle ja pianolla opus 96 (jonka kantaesityksen soittivat ranskalainen viulutaiteilija Pierre Rode ja arkkiherttua itse), Missa Solemniksen ja sävellyksen Grosse Fuge jousikvartetille.
Myös Rudolph sävelsi ja hänen musiikkiaan esitettiin 1800-luvun alussa. Vuosina 1823 ja 1824 säveltäjä ja kustantaja Anton Diabelli (1781—1858) julkaisi otsikolla Vaterländischer Künstlerverein – Veränderungen für das Piano-Forte (osapuilleen ”Isänmaallinen taiteilijaseura – muunnelmia pianolle”) kokoelman, joka sisälsi kaikkiaan 50 säveltäjän Diabellin valssiteemasta tekemää variaatiota. Mukana oli mm. Carl Czerny, nuori Franz Liszt, J.N. Hummel, Franz Schubert, W.A. Mozartin poika Franz Xaver Mozart – ja arkkiherttua Rudolph, esiintyen vaatimattomasti vain kirjainlyhenteellä S. R. D Serenissimus Rudolfus Dux).
Diabelli pyysi myös Beethovenia osallistumaan projektiinsa. Beethoven tarttui perinpohjaisesti Diabellin simppeliin valssiin ja sävelsi 33 Diabelli-muunnelmaansa opus 120, lähes tunnin mittaisen suurteoksen, pianomusiikin todellisen kulmakiven.
Viime vuosina arkkiherttua Rudolphin musiikkia on jälleen nostettu esiin. Sitä voi halutessaan kuunnella vaikkapa täältä tai täältä.
Beethoven 2018—2020 