Kevät on rakkauden aikaa, sanotaan. Matkalla kohti tuota pikaa koittavaa KPKO:n Beethoven-sarjan neljättä konserttia 13.4. on paikallaan käsitellä hieman tätäkin puolta säveltäjän elämästä. Onhan neljännen sinfonian ajateltu syntyneen kiihkeässä lemmenhuumassa. Teorian mukaan Beethoven olisi rakastunut aateliseen Thérèse von Brunswickiin ja pari olisi jopa mennyt kihloihin toukokuussa 1806. Väitteen esitti ensimmäisen kerran yhdysvaltalainen Wheelock Thayer uraauurtavassa Beethoven-elämäkerrassaan, jonka ensimmäinen laitos ilmestyi kolmessa osassa 1866—1879. Teoria sai kannatusta, ja vuonna 1890 julkaistiin jopa väärennetty kirja, jonka väitettiin olevan Thérèse Brunswickin kirjoittama muistelmateos.
Beethoven, joka oli jo vuodesta 1799 opettanut pianosoittoa Brunswickin perheen tyttärille, vietti kesällä 1806 aikaa perheen seurassa. Mitä ilmeisimmin hän oli rakastunut yhteen perheen kolmesta tyttärestä, mutta ei kuitenkaan Thérèseen, vaan heistä keskimmäiseen, Josephineen.
Hänelle Beethoven kirjoitti myöhemmin kirjeitä, joista osan voi tulkita lemmenviesteiksi. Josephine oli naimisissa, ja säätyjen välinen avioliitto Beethovenin kanssa ei muutenkaan olisi tullut kysymykseen, vaikka luultavasti tunteet olivat ainakin jossain vaiheessa molemminpuolisia. Thayer perusti Thérèse-teoriansa lähinnä Beethovenin kirjeeseen ”Kuolemattomalle rakastetulle”, jonka hän arveli olevan peräisin heinäkuulta 1806. Myöhemmin Beethoven-elämäkerturi Maynard Solomon on osoittanut varsin uskottavasti kirjeen syntyneen vasta kuusi vuotta myöhemmin, kesällä 1812 Teplichin kylpyläkaupungissa. Palaan kirjeeseen vähän tuonnempana, ensin muutama aikalaistodistus Beethovenin rakkauselämästä.
Eräässä varhaisimmista Beethoven-elämäkerroista, säveltäjän lapsuudenystävän Franz Wegelerin ja oppilaan Ferdinand Riesin vuonna 1838 julkaisemassa teoksessa kirjoitetaan:
Wegeler: Beethoven oli aina rakastunut, ja yleensä tuo rakkaus vaikutti hänen käyttäytymiseensä… Wienissä, ainakin silloin kun itse asuin siellä, Beethovenilla oli aina jokin lemmenseikkailu meneillään, ja toisinaan hän teki valloituksia, joita monet Adonikset olisivat pitäneet vaikeina, jopa mahdottomina toteuttaa.
Ries: Beethoven piti kovasti naisista, erityisesti nuorista ja sievistä… Hän oli usein rakastunut, vaikka yleensä vain lyhyen aikaa kerrallaan.
Vai oliko? Toinen aikalaissitaatti, Ignaz von Seyfriedin kirjoittama, kertoo muuta:
Beethoven ei koskaan mennyt naimisiin, ja, outoa kyllä, hänellä ei koskaan ollut rakkaussuhdetta.
Vaikka Seyfried johti Fidelion ensimmäisen version kantaesityksen vuonna 1805, voinemme ehkä luottaa enemmän Wegeleriin, Beethovenin läheiseen ystävään ja Riesiin, säveltäjän oppilaaseen.
Edellisessä postauksessani oli kuvituksena Beethovenin muotokuva, jonka Joseph Willibrod Mähler teki hänestä vuonna (1804). Tässä sama kuva kokonaisena uudelleen:
Beethovenin tiedetään pitäneen muotokuvaa hyvin onnistuneena. Se oli hänen omistuksessaan koko loppuelämän ajan (ja myöhemmin sen hankki itselleen yllä mainittu Wheelock Thayer). Lainattuaan taulun tilapäisesti takaisin taiteilijalle Beethoven kirjoitti tälle:
Rakas Mähler! Pyydän mitä vakavimmin sinua palauttamaan muotokuvani minulle niin pian kuin et enää tarvitse sitä – jos sillä on vielä käyttöä, ole hyvä ja kiirehdi – olen luvannut sen eräälle tuntemattomalle, naiselle, joka näki sen luonani, jotta hän voisi pitää sitä huoneessaan niiden muutaman viikon ajan, jotka hän viettää Wienissä – ja kuka voisi vastustaa noin viehättävää yritystä hieroa tuttavuutta? On tietenkin selvää, että jos tästä seuraa mitä tahansa suosionosoituksia, sinun osuuttasi ei unohdeta.
Yritteliäs nuorimies! Alessandra Comini kirjoittaa mainiossa ja perusteellisessa teoksessaan The Changing Image of Beethoven – A Study in Mythmaking (2008) siitä, kuinka tämä puoli Beethovenin persoonasta on häivytetty näkymättömiin, kun säveltäjän myyttiä rakennettiin 1800-luvulla. Samoin on häivytetty Beethovenin satunnaiset vierailut bordelleissa, joissa hänen tiedetään käyneen viulistiystävänsä Ignaz Schuppanzighin kanssa hakemassa – tiettävästi omien sanojensa mukaan – genitaalista helpotusta.
Mutta takaisin postauksen varsinaisen aiheen, romantiikan pariin! Monikäyttöinen sana tuo romantiikka: musiikinhistoriassa se tarkoittaa kokonaista vuosisataa, 1800-lukua, ja ihmissuhteissa milloin mitäkin. Vaikka Beethoven joidenkin mielestä oli romantiikan aikakauden taiteilijan prototyyppi, ”romanttista hupsua” hänestä ei saa tekemälläkään. Vai saako?
Beethoven kirjeet ”Kuolemattomalle rakastetulle” näyttävät todistavan muuta. Otteet puhukoon puolestaan:
Enkelini, kaikkeni, oma itseni – vain muutama sana tänään ja nekin lyijykynällä (sinun kynälläsi) – – – Voiko rakkautemme kestää uhraukset, sen, ettemme vaadi toisiltamme kaikkea; voitko muuttaa sen tosiasian, ettet ole kokonaan minun, enkä minä sinun – – – kuinka paljon rakastatkaan minua, minä rakastan sinua enemmän – – – Vaikka olen vielä sängyssä ajatukseni kulkevat luoksesi, Kuolematon rakastettuni, välillä iloisina, sitten surullisina – – – voin elää vain joko täysin kanssasi tai ei lainkaan – – – Kukaan muu ei voi ikinä omistaa sydäntäni – ei koskaan, ei koskaan – Jumalani, miksi minun täytyy olla erossa hänestä jota niin rakastan. – – – Rakkautesi tekee minusta samalla kertaa onnellisimman ja onnettomimman ihmisistä – minun iässäni tarvitsen vakaata, rauhallista elämää, voitko tarjota sen minulle?
Ja niin edelleen, kolmen peräjälkeen kirjoitetun kirjeen verran. Mielenkiintoisen lakonisesti, lähes ilman huutomerkkejä (ja muitakaan kieliopin mukaisia välimerkkejä) kirjoitettu vuodatus keskeytyy välillä lyhyisiin arkielämän kuvauksiin, mutta kirjeen pääpaino on selvästi rakastuneen miehen lemmentunnustuksissa.
Kenelle kirje oli tarkoitettu? Saiko tämä Beethovenin rakkaus vastakaikua? Lähettikö Beethoven kirjettä koskaan? Miksi se olisi palautettu hänelle? Kysymyksiä on pohdittu paljon, ehdokaslistoihin voi tutustua vaikkapa täältä tai täältä.
Maynard Solomonin mukaan Kuolematon rakastettu oli Antonia Brentano, usein esitetty vaihtoehto on Josephine von Brunswick. Täyttä varmuutta ei ole saatu, itsekukin voi halutessaan kehittää omia teorioitaan!
Elokuvassa Immortal Beloved vuodelta 1994 (esitetty suomessa nimellä Ikuinen rakkaus) Gary Oldman esittää Beethovenia yhtä vakuuttavasti kuin muissa elokuvissaan vaikkapa Lee Harvey Oswaldia, kreivi Draculaa tai Sirius Mustaa. Elokuvan jujuna on, että kuolematon rakastettu olisi ollut Beethovenin Kaspar Karl -veljen vaimo Johanna, os. Reiß. Ajatukselle ei ole mitään todellisuuspohjaa, mutta se on varsin ovelasti keksitty: Todellisuudessa Beethoven kävi vuosikaudet raastavaa oikeudenkäyntiä kälyään vastaan saadakseen veljensä kuoltua heidän lapsensa Karlin huoltajuuden. Tähän vaiheeseen Beethovenin elämässä blogini etenee noin vuoden kuluttua. En paljasta juonesta enempää, elokuvaan voi halutessaan tutustua vaikka Wikipedia-artikkelin kautta tai katsomalla sen, linkissä traileri antamaan esimakua.
Ensi kerralla kerron tarkemmin neljännen sinfonian syntyhistoriasta ja sisällöstä.
Beethoven 2018—2020 