Tänään kurkistan Beethovenin elämän loppuvuosiin ja käsittelen cis-molli-jousikvartettoa opus 131, jonka orkesteriversio on Lorenza Borranin liidaaman KPKO:n ohjelmistossa viikon konserteissa Hämeenlinnan Verkatehtaan salissa (torstaina 15.11.) ja Kokkolan Snellman-salissa (perjantaina 16.11.).
Beethoven oli kuollessaan 56-vuotias. Nykypäivänä häntä tuskin olisi pidetty vanhana, mutta 1800-luvun alussa asiat olivat toisin. Ihmisten keski-ikä oli nykyistä alhaisempi, ja lisäksi Beethoven oli ollut koko ikänsä fyysisesti sairaalloinen ja mahdollisesti kärsinyt myös depressiivisyydestä, kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja alkoholismista. Lisäksi säveltäjän kuulo oli jatkuvasti heikentynyt niin että hän vuoteen 1818 mennessä oli täysin kuuro. On ihme, kuinka hänen luova voimansa säilyi ja syveni vielä elämän viimeisinä vuosina. Jari Sinkkosen kirjaansa Nerouden lähteillä (WSOY 2015) kirjoittamat kuvaukset Beethovenin lapsuudesta asti jatkuneista sairauksista ovat ahdistavaa luettavaa. Ajalta juuri ennen cis-molli-kvarteton syntyä tiedetään seuraavaa:
Hän oli jälleen 1825 keltainen, sekä fyysinen että psyykkinen kunto olivat heikkoja, ja iho märki varsinkin jaloissa. Nenästä vuoti verta, ja verisiä ysköksiä nousi. Ruokatorveen oli todennäköisesti tullut maksakirroosin seurauksena laskimolaajentumia, jotka aiheuttivat verioksennuksia.
Tällaisessa kunnossa Beethoven sävelsi viimeiset jousikvartettonsa, tuotantonsa syvällisimmän ja ajattomalla tavalla moderneimman kokonaisuuden.
Beethovenin yhdeksäs sinfonia kantaesitettiin toukokuussa 1824. Osittain samanaikaisesti sen kanssa syntyi toinen suurteos, Missa Solemnis (1819—1823). Näihin aikoihin säveltäjä oli saanut kvartettotilauksen venäläiseltä ylimykseltä, Nikolai Galitzynilta (1794—1866). Tämä pietarilainen ruhtinas oli taitava amatöörisellisti, joka ihaili Beethovenin musiikkia niin, että järjesti Missa Solemniksen kantaesityksen Pietarissa tasan kuukautta ennen kuin osia siitä kuultiin ensimmäisen kerran Wienissä, samassa konsertissa yhdeksännen sinfonian kantaesityksen kanssa.
Beethoven siis palasi noiden kahden suurteoksen jälkeen pitkästä aikaa jousikvarteton maailmaan säveltäen viisi myöhäistä jousikvartettoaan. Edellinen kvartetto, opus 95 f-molli (”Serioso”) oli syntynyt jo vuonna 1810. Kolmen Galitzynille omistetun kvarteton (opukset 127, 130 ja 132) lisäksi hän sävelsi kaksi kvartettoa, opukset 131 ja 135 ilman tilausta, oman sisäisen ilmaisutarpeensa sanelemana.
Cis-molli-kvartetto opus 131 on peräisin vuodelta ennen säveltäjän kuolemaa, 1826. Se on omistettu ansioituneelle upseerille, paroni Joseph von Stutterheimille, kiitokseksi hänen avustaan säveltäjän veljenpojan Karlin epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeen. Stutterheim tarjosi Karlille mahdollisuuden toteuttaa ammattihaaveensa ja liittyä rykmenttiinsä. Suhde veljenpoikaan muodostaa kokonaisen pitkän luvun Beethovenin henkilöhistoriassa, siihen palaan jossain myöhemmässä vaiheessa.
Jousikvartettoa opus 131 ei kantaesitetty julkisesti Beethovenin elinaikana, mutta sitä luultavasti harjoitettiin tuoreeltaan ”pienen asiantuntijoiden piirin kuunnellessa”. Läsnä lienee ollut myös Franz Schubert (1897—1828), joka halusi kuulla tämän teoksen myös kuolinvuoteellaan. Viisi päivää ennen Schubertin kuolemaa toteutuneen esityksen seurauksena oli ”sellainen innostus, että kaikki pelkäsimme hänen puolestaan”, kuten esityksen viulisti ja Beethovenin sihteeri Karl Holz (1798—1858) muistelee.
Teoksen partituuri julkaistiin vuonna 1828 ja silloin siitä kirjoitettiin myös musiikkilehdissä. Säveltäjän myöhäistuotannolle tyypillisen vastaanoton voi tiivistää seuraavasti: Beethoven oli suuri nero, joka kirjoitti tulevaisuutta varten, ja tätä musiikkia ei voi ymmärtää ensi kuulemalta. Itävaltalainen kapellimestari ja näyttämömusiikin säveltäjä Ignaz von Seyfried (1776—1841) menee kommentissaan hieman pidemmälle:
Epäilemättä säveltäjä oli mielisairas ja rappeutunut, ja kärsi todennäköisesti tuskallisesta ihmisvihasta.
Vähitellen teoksen merkitys alkoi avautua. Yksi ensimmäisistä Beethovenin myöhäistyylin ymmärtäjistä oli ranskalainen Hector Berlioz (1803—1869), joka kuuli cis-molli-kvarteton Pariisissa jo vuonna 1829. Niinkin erilaiset säveltäjät kuin Robert Schumann (1810—1856) ja Richard Wagner 1813—1883) ylistivät sitä.
Cis-molli-kvartetto rikkoo rajoja jo osiensa lukumäärällä: niitä on seitsemän, ja ne soitetaan keskeytyksettä. Osien rakenteet ja kestot ovat keskenään erilaisia: teos ei hahmotu vaikkapa seitsemän muotokuvan sarjana, vaan musiikin kertomana tarinana, jossa muoto, vaikkakin mestarillisesti hallittuna, hahmottuu sisällön kautta.
Kvarteton ensimmäinen osa on fuuga, jonka Richard Wagner sanoi välittävän ”surullisinta tunnetta, mitä koskaan on ilmaistu musiikissa”. (Seuraavissa näytteissä soittaa Quatuor Mosaïques -jousikvartetti.)
Toinen osa siirtyy ikään kuin uuteen todellisuuteen: Beethoven käyttää tässä cis-mollin jälkeen D-duuria, ja siirtymä on, paitsi täysin ajan konventioiden vastainen, myös erittäin virkistävä käänne:
Kolmas osa on vain muutaman tahdin mittainen välike ennen mittavaa, variaatiomuotoista neljättä osaa. Siinä on kyse jostain aivan muusta kuin pinnallisesta muuntelusta: yksinkertainen teema…
…kokee osan aikana todellisia metamorfooseja. Kuulijalle osa välittyy – koko kvarteton tavoin – ennemminkin jatkuvana, elämänkaltaisena prosessina kuin teemana variaatioineen.
Kvarteton viides osa on vauhdikas, humoristinen Presto, jonka toisteisuudessa tuntuu siinäkin olevan jokin salattu merkitys:
Osan lopulla säveltäjä leikittelee mm. äärimmäisellä pianissimolla ja kihisevällä sul ponticello -soinnilla.
Kuudes osa on jälleen johdanto seuraavalle, seesteisen surumielinen Adagio quasi un poco Andante:
Teoksen sonaattimuotoinen finaali on armoton ja myrskyisä:
Finaalin ja ensimmäisen osan välillä on temaattisia yhteyksiä: Beethoven oli myöhäisten kvartettojensa tematiikassa erityisen mieltynyt harmonisen mollin neljään viimeiseen säveleen, ja niihin sisältyvä ylinouseva intervalli leimaa eräitä tämänkin kvarteton teemoja.
Cis-molli-kvarteton muunnelmamuotoinen kolmas osa tuo mieleen Milan Kunderan teoksessaan Naurun ja unohduksen kirja kirjoittaman tarinan isästään, kauniin muistelman puhekykynsä vähitellen menettävästä vanhuksesta, musiikkitieteilijästä, joka ”sanoi miten omituista ja hänen silmänsä heijastivat loputonta ihmetystä, hänhän tiesi kaiken mutta ei osannut sanoa mitään!”:
Kerran hän kutsui minut huoneeseensa. Nuottitelineellä olivat avoinna [Beethovenin] sonaatin opus 111 muunnelmat.
— Katso, hän sanoi ja osoitti nuotteja (hän ei osannut enää soittaa pianoakaan). — Katso, hän toisti ja ponnisteli pitkään saadakseen sanottua: — Nyt tiedän! Hän yritti koko ajan selittää minulle jotain tärkeää, mutta hänen selityksensä rakentui täysin käsittämättömistä sanoista. Kun hän näki etten ymmärtänyt, hän katsoi minua ihmeissään ja sanoi: Miten omituista.
Tiedän kyllä mistä isä halusi puhua, sillä hän oli kysynyt tiettyä asiaa itseltään jo pitkään. Beethoven oli elämänsä lopulla mieltynyt erikoisesti muunnelmiin. Ensi näkemältä tuntuisi että muunnelmat olivat musiikin pinnallisin muoto, pelkkää musiikkitekniikan esittelyä, pikemminkin pitsinnyplääjälle kuin Beethovenille sopivaa työtä. Kuitenkin hän teki niistä (ensi kerran musiikin historiassa) mitä tärkeimmän muodon ja sisällytti niihin kauneimmat meditaationsa.
Niin, se tiedetään, mutta isä halusi tietää miten se olisi ymmärrettävä. Miksi Beethoven oli valinnut juuri muunnelmat? Mikä merkitys valinnassa piili?
Siksi isäni kutsui minut silloin huoneeseensa, osoitti nuotteja ja sanoi: — Nyt tiedän!
Jotain salattua, sanoin selittämätöntä on kaikessa suuressa musiikissa, mutta erityisen läsnäolevaksi se tulee Beethovenin myöhäisissä kvartetoissa.
Beethoven 2018—2020 