Beethoven ja kuninkaiden soitin

Ensi sunnuntaina alkaa Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterin  sellistien ideoima Beethoven ja sello -konserttikokonaisuus, eräänlaisena spin off -tuotantona Beethovenin sinfonioiden sarjalle. Ensimmäisessä konsertissa Kirill Kozlovski saapuu soittamaan kanssani pelkkää Beethovenia, toukokuussa Janne Virkkalan ja Joel Papinojan konsertissa säveltäjän sello-piano-teokset saavat seurakseen Schumannin ja Martinůn kansanmusiikkivaikutteisia sävellyksiä ja lokakuussa Ulla Lampela ja Sonja Fräki esittävät Beethovenin lisäksi kantaesityksenä Kalevi Ahon uudenuutukaisen sonaatin.

Nyt on siis hyvä hetki avata aiheen taustoja ja selailla hieman kuninkaallista  seurapiirikalenteria.

Beethovenin ja sellon suhdetta ei voi käsitellä ilman Preussin hallitsijaa Fredrik Vilhem II:ta (1744—1797, kuninkaana 1786—1797), joka oli innokas amatöörisellisti. Sivumennen sanoen, selloa pidettiin jostain syystä laajemminkin kuninkaallisille sopivana soittimena: Englannissa sellon soittaminen kuului ainakin joissain tapauksissa tulevan kuninkaan koulutukseen. Ensimmäinen tällä saralla oli Walesin prinssi Fredrik (1707—1751), joka sattumoisin oli nuoremman preussilaisen kaimansa sukua, tämän isän serkku:

'The Music Party': Frederick, Prince of Wales with his Three Eld

Ja onpa nykyinenkin Walesin prinssi joskus yllätetty itse teossa:

5bcd245dc22e88647d89d336a000f0fa

Ehkä syy sellon suosioon kuninkaallisissa piirreissä oli, että sitä pidettiin soittimena, jonka soinnin ajateltiin heijastavan perinteisiä maskuliinisia ihanteita: niihin kuuluivat jalomielisyys, majesteettisuus, anteliaisuus, vakavuus, ylevät tunteet. Näin ainakin ajattelee George Kennaway kirjoittaessaan sellon (ja musiikin) historiasta myös sukupuolitutkimuksen näkökulmasta teoksessaan Playing the Cello 1780—1930.

Takaisin Preussin kuningas Fredrik Vilhelm II:een, tuohon Ruotsi-Suomen hallitsijan Kustaa III:n serkkuun! Hänen hallituskautensa jää kahden merkittävän sotilasjohtajan, Fredrik II Suuren ja Fredrik III:nen hallituskausien väliin. Hän oli ”huilistikuningas” Fredrik Suuren veljenpoika ja kruununperillinen syntymästään saakka. Fredrik Suuri vastasi hänen kasvatuksestaan omien ihanteidensa mukaisesti. Niihin kuului monipuolinen yleissivistys ja erityisesti musiikkikoulutus, mutta myös pyrkimys perinpohjaiseen sotilaskasvatukseen. Viola da gamba – (tulevan kuninkaan isä soitti tätä instrumenttia) ja myöhemmin sello-opinnot sujuivat  hyvin; kruununprinssi omaksui jo varhain asenteen musiikkielämän suosijana ja suojelijana.

Sotilaskoulutus sen sijaan epäonnistui suuressa määrin. Fredrik Suuren kerrotaan huomanneen viimeistään vuoteen 1756 mennessä, että hänen veljenpojallaan ei ollut niitä valtionjohtajan ominaisuuksia, joita hän itse piti tärkeinä. Tästä seurasi ristiriitoja hallitsijan ja kruununprinssin välillä, joita ei ainakaan vähentänyt Fredrik Suuren täyteen kontrolliin pyrkivä holhous: hän mm. järjesti Fredrik Vilhelmin kaksi avioliittoa. Ensimmäinen liitto mitätöitiin, koska esikoisena syntyi tytär – äiti joutui maanpakoon. Jäkimmäisestä syntyi tuleva hallitsija Fredrik III. Virallisten aviopuolisoidensa lisäksi Fredrik Vilhelmillä oli peräjälkeen kaksi kirkon siunaamaa ”toista vaimoa”. Tapa ei ollut aivan poikkeuksellinen yläluokan keskuudessa aikana, jolloin viralliset avioliitot solmittiin yksinomaan taloudellisten tai poliittisten arvojen pohjalta. Fredrik Vilhelm II:n maine lemmenseikkailuissa oli omaa luokkaansa: kuten tästä postauksestani voi lukea, hänet mainittiin jopa Beethovenin isänä vuonna 1810 ilmestyneessä tietosanakirja-artikkelissa.

Tuleva kuningas aloitti musiikkiopintonsa vuonna 1754 hovin palvelukseen tuleeen gambisti Louis Christian Hessen johdolla. Italialainen sellisti Carlo Graziani tuli kruununprinssin sellonsoiton opettajaksi vuonna 1770. Vuodesta 1773 lähtien ranskalainen Jean Pierre Duport (1741—1818) opetti Fredrik Vilhelmiä tämän kuolemaan saakka.

Jean Pierre Duport

Duport oli nuoremman veljensä Jean Louis’n (1749—1819) ohella yksi 1700-luvun loppupuolen merkittävimpiä sellistejä.

Jean_Louis_Duport_par_Descarsin

 

Musiikin tärkeää asemaa Fredrik Vilhelm II:sen elämässä kuvaa se, että hänen päiväohjelmaansa kuului loppuun saakka kaksi tuntia sellonsoittoa ja kamarimusiikkia.

Vaikka Fredrik Vilhelm II:sen poliittisia kykyjä on kritisoitu, hänen musiikkimakuaan ja lahjojaan on ylistetty jopa paremmiksi kuin Fredrik Suuren. Hänen kerrotaan vaikuttaneen Gluckin ja Mozartin oopperoiden esityksiin Berliinissä ja esitelleen Händelin oratorioita hoviorkesterille. Näistä erityisesti Händel ja Gluck, Berliinissä Fredrik Suuren aikana aliarvostetut säveltäjät olivat hänen suosiossaan.  Mozartin hän halusi saada hovin palvelukseen. Luomillaan ja kehittämillään instituutioilla hän teki pysyvän vaikutuksen Berliinin musiikkielämään. Hän tilasi tai häntä varten sävellettiin ainakin parisataa kamarimusiikkiteosta, tekijöinä nykyäänkin tunnettuja säveltäjiä kuten Haydn, Mozart, Boccherini ja Beethoven sekä oman aikansa kuuluisuuksia (Abel, Dittersdorf, Pleyel), mutta myös useita jo omana aikanaan vähämerkityksisiä säveltäjiä, kuten Ignaz von Beecke, Joseph Fila, Joseph Zycka, Friedrich Heinrich Himmel, Charles Ernst Bagge, Johann Heinrich Victor Rose.

* * *

Vielä 1700-luvun loppupuolella sellolle sävelsivät solistista musiikkia etupäässä sellistit itse. Beethoven oli ensimmäinen ja lähes ainoa klassisen kauden säveltäjä, joka sävelsi solistista sellomusiikkia olematta itse soittimen taitaja. Teokset sellolle ja pianolle ovat peräisin hänen uransa eri vaiheista. Varhaisimmat niistä – kaksi sellosonaattia opus 5 ja kolme variaatioteosta – syntyivät 1700—1800-lukujen vaihteessa, A-duuri-sonaatti opus 69 keskellä ns. sankarillista kautta vuosina 1807—1808 ja kaksi sonaattia opus 102 vuonna 1815. Lisäksi Beethovenin teosluetteloon kuuluvat F-duuri-käyrätorvisonaatin opus 17 sekä Es-duuri-pianotrion opus 3 (uudella opusnumerolla 64) sovitukset sellolle ja pianolle. 

1700-luvun lopulla pianolle ja jollekin toiselle instrumentille sävelletyt sonaatit olivat yleensä ennemminkin teoksia pianolle ja säestävälle soittimelle kuin kahden tasavertaisen osapuolen vuoropuhelua. Asetelma muuttui Beethovenin teosten myötä. Varhaisissa sellosonaateissa ja -variaatioissa piano on vielä keskiössä, mutta selloa käytetään uudella tavalla monipuolisesti eri rekistereissä ja erilaisissa tehtävissä.

Beethoven vieraili Fredrik Vilhelm II:n hovissa Berliinissä vuonna 1796. Hän esitti kuninkaalle erityisesti vierailuaan varten säveltämänsä kaksi sellosonaattia opus 5 yhdessä jomman kumman Duportin veljeksen kanssa. Säveltäjä itse kertoo kuninkaan olleen kiitollinen teoksista ja antaneen hänelle lahjaksi kultaisen nuuskarasian (”niin hienon, että sellaisia annetaan yleensä vain suurlähettiläille”), joka oli täynnä kultaisia louis d’or –kolikoita. Fredrik Vilhelm II:n kiitollisuus oli ehkä vain muodollista, niin suuresti Beethovenin sonaattien sellonkäsittelytapa poikkeaa kuninkaan suosimasta kepeästä, virtuoosisesta tyylistä. Beethovenin sonaatit pianolle ja sellolle ovat musiikinhistorian ensimmäiset tälle kokoonpanolle. Näillä teoksillaan hän tuli luoneeksi esikuvan myöhempien aikojen sellosonaattien säveltäjille.

Beethoven ja sello -sarjan ensimmäisessä  konsertissa kuultavat Beethovenin kaksi variaatioteosta (12 variaatiota Händelin Judas Maccabeus -oratorion teemasta ja 12 variaatiota Mozartin Taikahuilu-oopperan teemasta ”Ein Mäddchen oder Weibchen” op. 66) ovat nekin säveltäjän varhaistuotantoa. Selloa käsitellään niissä tavalla, joka osoittaa hänen jo tutustuneen Duportin veljesten edustamaan tyyliin, ja ne mitä todennäköisemmin liittyvät säveltäjän Berliinin-vierailuun.

Händel oli Beethovenin ehkä eniten ihaileman barokkisäveltäjä, ja hän oli kuullut oratorion Judas Maccabeus Wienissä 1790-luvun alkuvuosina, paroni van Swietenin organisoimana esityksenä. Teosta esitettiin myös Berliinissä Beethovenin vierailun aikaan, ja voi kuvitella, että säveltäjä valitsi teeman ”See the conquering hero comes” (Katso, voittoisa sankari saapuu) kuningasta miellyttämään – ja ehkä hieman myös viittaamaan omaan pianistiseen virtuoosisuuteensa! Meillehän tuo teema on tuttu adventtiaikaan liittyvällä tekstillä ”Riemuitse tytär Siion” varustettuna. Kun muunnelmat julkaistiin vuonna 1797, ne oli kuitenkin omistettu kuninkaan sijasta ruhtinatar Lichnowskylle, Beethovenin pitkäaikaisen mesenaatin puolisolle, ehkä kiitoksena siitä, että ruhtinas oli organisoinut vuoden 1796 matkan Berliiniin.

Mozart-variaatiot ovat saaneet verraten myöhäisen opusnumeron, mutta nekin lienee sävelletty samaisen matkan yhteydessä. Teemana on Taikahuilu-oopperan toisessa näytöksessä kuultava Papagenon tunnettu aaria, jota Beethoven on muokannut rytmisesti.

Beethoven palasi pianon ja sellon yhdistelmään vuosina 1807—1808  sävelletyn A-duuri-sonaatin jälkeen vuonna 1815. Tässä vaiheessa hän oli edennyt myöhäisen tyylinsä kynnykselle, ja näitä sonaatteja voi pitää ensimmäisinä esimerkkeinä uuden, entistä sisäistyneemmän tyylin saralla – seikka, joka myös aikalaisarvioissa huomattiin. Ensi sunnuntain konsertin myöhäisin teos, C-duuri-sonaatti opus 102/1 on ulkoisilta mittasuhteiltaan kompakti, mutta sisällöltään samalla kertaa vivahteikas ja dramaattinen. Teos on omistettu kreivitär Erdödylle. Beethoven oli jo omistanut tälle ystävälleen ja tukijalleen kaksi pianotrioaan opus 70 vuonna 1808. Ystävyyttä varjosti pitkään välirikko: Beethoven sai vuonna 1809 tietää, että kreivitär oli maksanut hänen palvelijalleen lisäpalkkaa estääkseen tätä lähtemästä hankalan isäntänsä palveluksesta. Tästä loukkaanut säveltäjä oli sanonut ystävyyden irti ja jopa kirjoittanut kustantajalleen poistaakseen omistuksen pianotrioistaan ennen niiden painoon menemistä. Kirje ei saapunut ajoissa, ja vuosien jälkeen, säveltäjän nöyrän anteeksipyyntökirjeen jälkeen, Beethovenin ja kreivittären ystävyys palasi vähitellen ennalleen. Sonaattien opus 102 omistuskirjoitusta voi siis pitää osoituksena jälleenrakennetusta ystävyydestä. Beethoven lähetti kreivittärelle sävellyksiään ja tämä lainasi hänelle vastavuoroisesti soitinkokoelmansa pianoja ja lähetti viiniä sekä vierailukutsuja. Sonaatit kantaesitti Beethovenin nuori oppilas, pianisti Carl Czerny sekä kreivittären ja säveltäjän luottosellisti, Joseph Linke (1783—1837).

 

Tietoa kirjoittajasta

kpko-beethovenprojekti

Lauri Pulakka on Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterin 1. soolosellisti, ohjelmistokoordinoija sekä musiikin tohtori, joka on kiinnostunut vähän kaikesta musiikkiin, historiaan ja elämään liittyvästä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s